"Niinpä se taitaa olla", tuumi hän, "mutta kun se näyttää tahallaan venyttävän täälläoloaankin ja muutenkin… niin tuleehan sitä ajatelleeksi…"
"Ajattele sinä vain eteenkinpäin", nauroi emäntä, jättäen isännän yksinään, mennen viilipyttyjä hakemaan.
* * * * *
Emännästä oli mahtavaa, jos heidän Elsastaan tulisi "vosmestarinna".
Iltahämärä peitti tunturit ikäänkuin pehmeään, läpinäkyvään vaippaan, jängät höyrysivät, kuusikkokorvet huokailivat. Koivunlehdet alkoivat kellastua, ja toisinaan tuuli lennätteli niitä pitkin lehtoja, jättäen ne sitten mättäitten koloon mätänemään. Kaikki tuntui raskaalta ja painostavalta, ilmassa oli syksyinen tuntu. Keski- ja iltapäivän päivänpaiste ei kyennyt poistamaan aamullisen, kylmän vihmasateen vaikutusta, se oli vain niinkuin auringon viimeisiä, epätoivoisia ponnisteluja taistelussa talvea vastaan, joka kaikesta huolimatta oli tuleva.
Sääsket olivat vaihtuneet mäkäröihin ja polttiaisiin, mutta ne harvat, jotka vielä olivat jäljellä, olivat sitä ahneempia ihmisverelle. Olihan myöskin heidän ehtoonsa käsissä. Heidän piti käyttää aikansa.
* * * * *
Iltahämärä katseli peräkamarin ruudusta sisään, uteliaana, mutta samalla turvallisen suojelevana. Sillä on sellainen tapa, iltahämärällä, jo ylimuistoisista ajoista asti.
— Kuinka täällä nyt eletään?
Mutta iltahämärä ei saanut vastausta, sen täytyi jäädä katselemaan ja kuuntelemaan. Se tiesi kokemuksesta, että sen aikana ihmissydän välittömimmin sykkii.