* * * * *
"Ettäkö sinä jo ylihuomenna aiot lähteä kirkolle?"
Nuori tyttö oli korjannut pois viimeiset ateriantähteet ja rupesi laittamaan kuntoon vuodetta, suurta ja leveää kahden hengen vuodetta, jossa olkipatjan päällä oli porontaljoja ja jota kattoivat peitteet ja raanut, — juuri sellainen vuode kuin niillä äärimmäisen Pohjolan parempiosaisilla on tapana pitää peräkamarissaan parempia vieraita varten.
Se oli nuori, korkearintainen, terveverinen tyttö, jolla oli suuret, ruskeat silmät, vankka varsi ja vahva, musta palmikko. Hänellä oli täyteläiset, punaiset huulet ja niiden takana terveet, valkoiset hampaat, mutta suun ympärillä oli voimakas piirre ja kädet olivat isot ja voimakkaat kuin miehen.
Hän ei näyttänyt tietävän, mitä pelko on, mutta kuitenkin hänen täytyi monta kertaa selventää ääntään, ennenkuin sai lausutuksi kysymyksensä.
Hienopiirteinen, hintelä nuori mies, joka ehkä oli ollut kalpeakin, mutta jonka kasvoihin sekä aurinko että pikiöljy olivat tehneet vaikutuksensa, laski pois kirjansa, ennenkuin vastasi. Hänen silmistään loisti vilpitön ihastus ja lämpö.
"Mitä sinä kysyit, Elsa?" kysyi hän vuorostaan. Tyttö oli nyt saanut vuoteen valmiiksi ja istuutui tuolille häntä vastapäätä.
"Kovinpa sinä olit kiinni luvuissasi — tällä kertaa", naurahti hän.
"Kysyin vain, että ylihuomennako sinä sitten aiot lähteä kirkolle?"
"Niin, eihän minulla sen jälkeen ole täällä enää oikeastaan mitään tekemistä…"
Nuori mies koetti saada vastauksen kysymykseen sanotuksi niin pian kuin mahdollista.