"No minä sanon: minä rakastan sinua."
"Ei tuo nyt tullut niinkuin ennen…"
"Kaikki, mitä usein käytetään, kuluu", huokasi nuori mies. "Sanat myöskin. Kun olen jo sanonut, että rakastan sinua, niin usko se, näethän sen. Miksi minun aina pitäisi sitä vakuuttaa…"
"Se tuntuu niin uskomattomalta ja vieraalta, melkein kuin unelta, varsinkin nyt, kun lähdet pois. Miksi sinä minusta välittäisit?… Niin, älä sano, olethan jo monta kertaa sanonut, että olen muka erilainen kuin muut, joita olet nähnyt… ja kai täällä korven keskellä vähän erilaiseksi jääkin, kun jää muista joka suhteessa jälkeen. Minähän olen niin oppimaton ja kömpelö… Jos minut joskus, niinkuin olet puhunut, alamaailmaan veisit niin tuskin ihmisten parissa oikealla tavalla syödä osaisin…"
Nuori mies tunsi kuin veitsen piston rinnassaan ja vavahti. Mutta tyttö ei sitä huomannut.
"Ja kyllä siellä alhaalla on tyttöjä", jatkoi hän, "jotka pian kääntävät ajatuksesi muualle…"
"Jos sinä tietäisit, kuinka värittömiä, kalpeita ja saamattomia ne kaikessa opissaan ja koreudessaan ovat", keskeytti nuori mies, koettaen kääntää puheen leikiksi, "et puhuisi yhtään mitään".
"On niillä toinenkin puolensa… se tyköveto…"
Nuori mies naurahti helakasti ja vapauttavasti. Kumpikaan ei pitkään aikaan puhunut mitään.
Iltahämärä mietti, muuttuisiko yöksi, mutta se aikahan tulisi muutamien iltojen perästä. Parasta vielä pysyä hämäränä ja kuunnella. Tyttöä näytti vielä joku seikka painavan.