* * * * *
— Siinä sitä nyt ollaan, ajatteli iltahämärä, nähdessään nuoren miehen valahtavan ruumiinvalkeaksi. — Annapahan olla, miten ne oikein aikovat selviytyä.
Ja iltahämärä astui kokonaisuudessaan sisään, tehden huoneen melkein pimeäksi, niin että metsä näytti synkältä ja uhkaavalta, aivan kuin joka puun juurella olisi seisonut paha omatunto, ja metsän takana oleva tunturi tuli suunnattomaksi, mustaksi möhkäleeksi, joka näytti lähenevän niin, että se millä hetkellä tahansa voi kallistua ja musertaa alleen huoneessa olijat. Mutta tyttö ei tästä pitänyt, vaan nousi nopeasti miehen sylistä ja sytytti kynttilän ja juuri sillä hetkellä kuului, kuinka tuvan seinäkello löi kahtatoista.
"Mutta mikset sinä ennen ole tätä sanonut?" kysyi nuori mies hätäytyneenä, hiukan toinnuttuaan ensi pelostaan.
"Kun olen odottanut, että sinä jotain siihen suuntaan puhuisit", vastasi tyttö. "Olen odottanut sitä jo kaksi kuukautta, ja nyt kun heti aiot lähteä, etkä vieläkään mitään sanonut, niin minun täytyi…"
Tytön silmiin ilmestyivät taaskin kirkkaat kyynelhelmet ja koko hänen ruumiinsa värisi; hän kietoi pehmeät käsivartensa nuoren miehen kaulaan ja vaipui voimattomana ja nyyhkien hänen syliinsä.
Kynttilä lehahti sammuksiin ja iltahämärä poistui, antaen paikkansa aamuhämärälle. — Kyllä siitä hyvä tulee, ajatteli se.
Mutta kun tyttö taasen istui nuoren miehen sylissä, unohti tämä eron sivistyneen ja sivistymättömän ja yksinkertaisen ja hienon ja ylhäisen ja alhaisen välillä ja ajatteli, että ihmisethän ovat kaikki vain ihmisiä, olipa pinta millainen tahansa. Hän tunsi lämpimän ruumiin likistäytyvän itseensä aivan kuin turvaa etsien ja hän tiesi, että se oli sama korkearintainen, loistavasilmäinen tyttö, jonka kanssa hän oli tehnyt pitkiä retkiä tunturinrinteelle, josta erämaan talo häämötti kaukaisena, punaisena pilkkuna. Ja häneen meni miehuudentunne, jonkalaista hän ei ennen ollut tuntenut, tunne, joka käski ja velvoitti. Lopuksi hänkin nyyhki yhdessä tytön kanssa, sillä hän oli nuori ja turmeltumaton, lisäksi saanut hyvän ja kunnollisen kasvatuksen ja oli ensi kertaa oikein todella rakastunut.
"Älä sure, Elsa", sanoi hän viimein päättävästi, "minä menen heti puhumaan isäsi kanssa".
Tyttö nosti päänsä, ja jos olisi ollut valoisa, olisi huomannut, miten hymy kirkasti hänen kasvonsa.