Tässä sitä nyt taas kuljetaan ne samat huolet niskassa, kuljetaan kuin kuljetaankin, mutta eipä taideta kauan kulkea. On heitetty pankkitirehtööri ovesta ulos, uhkaa pieni häväistys, ei sentään enää perikato. Ja senjälkeen on vielä Hannuksela.
Mutta ketä hänen on kiittäminen siitä, että kaikki on mennyt näin hyvin — tähän asti? Lähinnä Jumalaa — Hannukselan isäntää. Mihin hän olisi joutunut ja millä alkanut, ellei Hannukselan isäntä ylpeästi olisi lähettänyt rahaa takaisin. "Sanokaa, etteipähän koske köyhään." Kuka häntä olisi auttanut? Ei kukaan, ei kukaan, kaikki olisi mennyt. Varmasti Hannuksela oli tehnyt sen tarkoituksella. Hyvä Jumala, millaisessa kiitollisuudenvelassa hän Hannukselaan oli!
Erik Wegener hämmästyy huomatessaan, että hänen rinnallaan kulkee joku, lanko. Mutta nyt hänessä asuu suuri lempeyden ja anteeksiantamisen tarve.
— Kuulehan nyt, — sanoo hän pysähtyen. — Emmeköhän sovi niin, että tulet uudelleen jouluna. Pitäähän meidän edes saada tottua siihen ajatukseen, että Gunillasta ja sinusta tosiasiallisesti tulee mies ja vaimo. Tämä tulisi nyt liian äkkiä, ymmärräthän.
Frans Erikssonin kasvot kirkastuvat eivätkä ne vaikuta Erik Wegeneriin enää laisinkaan epämiellyttävästi. Vaisu, alakuloinen hymy nousee hänen huulilleen.
— Kuinka tahdotte, — vastaa hän. — Me kyllä sovimme Gunillan kanssa…
— Minä kyllä selitän Gunillalle. Mutta asia kaipaa muullakin taholla paljon valmistamista.
— Niin kai se sitten on.
— Siis jouluna. Näkemiin!
He kättelevät, ja Frans Eriksson alkaa hitaasti kulkea takaisin Erik
Wegenerin jatkaessa matkaansa.