XXII
Konsuli Björklöf on vanhanpuoleinen, kuivahko herrasmies, jolla on pergamentinvärinen iho ja ilmeettömät, harmajat silmät. Hän puhuu vähän ja senkin kuolettavan ikävästi ja aivan kuin muita asioita ajatellen.
Erik Wegener on jo neljättä päivää kaupungissa, ja hänen asiansa on vielä toimittamatta. Hän on levoton ja kiihtynyt, mutta koettaa ainakin ulkonaisesti näyttää rauhalliselta. Eihän sentään vielä ole mitään menetetty. Nyt, kaikkein viimeksi, hän on tullut konsuli Björklöfin puheille.
— Me emme nykyään juuri ostele, — sanoo konsuli, — teidän olisi pitänyt silloin keskustella herra Lundgrenin kanssa.
— Minä en silloin myynyt, — vastaa Erik Wegener, — eikä herra
Lundgren sitäpaitsi vaivautunut hakemaan minua käsiinsä.
— Se ei ole mahdollista.
— En ole eläissäni nähnyt herra Lundgrenia eikä herra Lundgren minua.
Konsuli luo häneen pitkän, kysyvän silmäyksen.
— Mutta kyllä Lundgren sanoi…, — aloittaa hän kuin itsekseen ja poistuu äkkiä huoneesta.
— Meni Lundgrenin kimppuun, — ajattelee Erik Wegener, ja hänessä herää toivo.