Muutaman minuutin kuluttua konsuli palasi silminnähtävästikin hiukan tyytymättömänä.
— Mutta te möisitte nyt?
— Kyllä. Mutta en kahdestasadastaviidestäkolmatta.
Konsulin katse käy pitkäksi ja tuijottavaksi.
— Ei kukaan maksa nykyisin edes sitä.
— Neljäkymmentäyksituhatta leimattua puuta, kuuden metrin korkeudelta kaksikymmentäkaksi senttimetriä. Aivan varmasti, herra konsuli!
— Pohjineen voisimme sen maksaa, — hymähtää konsuli.
Erik Wegener kiihtyy nyt yhtä paljon konsulin ylimielisyydestä kuin omista asioistaan ja vilkaisee ovelle. Konsuli Björklöf katselee häntä katseella, joka voisi merkitä: jos herra haluaa mennä, niin olkaa hyvä. Mutta Erik Wegener ei mene — toistaiseksi.
Pohjineen! Jumal'auta sentään! Tähän asti oli mennyt hyvin, mutta pitikö hänen nyt antautua viime hetkessä? Tai oliko hänen uurastukseensa liittynyt kunnianhimoa, joka näin rangaistiin. Miks'ei hän voinut nöyrästi ja rehellisesti jo Frans Erikssonille tunnustaa tilannetta? Eikö se olisi ollut kaunistakin, kun hän jo muutenkin tiesi suuren osan. Pohjineen! Peuraniemestä lohkaistaisiin enemmät puolet pinta-alasta, melkein ainoa metsä, kokonaan irti. Ei käy, ei käy.
— Te myytte kernaasti vielä halvemmastakin, — sanoo konsuli hetken kuluttua sen näköisenä kuin tietäisi jotakin. Ahaa! Siinä se nyt oli.