— Jos minun olisi pakko myydä, — vastaa Erik Wegener, omasta mielestään karkeasti, niin minä en istuisi tässä tinkimässä teidän kanssanne, vaan rukoilisin teitä ottamaan sen puolesta siitä, mitä nyt tarjoatte, pohjineen.
Hänestä näytti, niinkuin konsuli Björklöf olisi hätkähtänyt hiukan.
— Teillä on siis tarjouksia muualta? — kysyy konsuli.
— Minä en sano mitään. Mutta muualta voin ottaa sen kaksisataaviisikolmatta.
— Meiltä siis enemmän. Miksi, jos saan kysyä?
— Siksi, että olen arvioittanut metsän, ja siksi, että te ette missään tapauksessa ole antaneet herra Lundgrenillenne määräystä maksaa ylintä mahdollista hintaa. Ja lopuksi siksi, että todellakin tarvitsen rahaa ja senvuoksi otan joltakin vaikkapa vain sen kaksisataaviisikolmattatuhatta, mutta en teiltä.
Konsuli Björklöf napitti takkinsa ja käveli muutaman kerran edestakaisin lattialla. Äkkiä hän hymyssä suin kääntyi Erik Wegenerin puoleen.
— Sanokaapas, herra Wegener, — kysyi hän ja nauraa hihitti hampaittensa raosta, — onko taktillista ja totta, että olette heittänyt pankinjohtaja Saarstedtin ovestanne ulos?
Erik Wegener naurahti.
— En minä häneen kajonnut, — vastasi hän, — mutta kyllä hänelle tuli tavallista kiireempi lähtö.