— Se oli aivan oikein, — nauroi konsuli ja näytti vilkastuvan. — Hän hermostuttaa ei ainoastaan kundit ja klientit, vaan myöskin hallintoneuvoston ja johtokunnan. Nyt hän kulkee ja kertoo tapauksen jokaiselle, joka vain viitsii kuunnella. Te olette tullut populääriksi, herra Wegener.
Erik Wegener naurahti, vaikk'ei hän voinut ymmärtää, mitä tekemistä hänen ja pankinjohtaja Saarstedtin välisellä kohtauksella oli hänen varsinaisen asiansa kanssa. Epäilemättä hän siinäkin oli menetellyt ajattelemattomasti. Hänen olisi pitänyt muistaa olevansa velallinen ja mukautua, ainakin koettaa hillitä itsensä. Sen takia hänen käy niinkuin käy.
— Ah, meillä on se asia kesken, — lausui konsuli Björklöf hetken kuluttua ja pysähdytti käyntinsä.
Erik Wegener odotti joka hermollaan. Konsuli hypisteli leukaansa ja mietti.
— No, sopikaamme neljännesmiljoona, sanoi hän sitten päättäväisesti.
— Mutta vastatkaa minulle rehellisesti johteen kysymykseen:
Töttermannilleko te olisitte ne puut myynyt halvemmasta?
— En Töttermannille, — vastasi Erik Wegener tuntien lievää huimausta. Hän ei edes tiennyt, että Töttermann oli hänen kotipitäjänsä naapurikaupungin, pikkukaupungin, puutavaraliike.
— No sitten se on Kannanlahden sisaryhtiö, ratkaisi konsuli Björklöf, — vaikk'eihän se minua liikuta. Jotakin sentapaista sanoi herra Lundgren rouvanne vastauksesta aavistaneensa. Niin, me maksamme luonnollisesti, tapamme mukaan, heti ja hakkuu alkaa talvella. Suvaitkaa käydä konttoriin, niin teemme paperit.
— Apropos, herra Wegener, — sanoi konsuli äkkiä, kun he jo melkein olivat konttorin ovella. Muistelen, että pesässänne oli hirvittävästi niitä Grönforsin osakkeita.
— Olihan niitä. Mutta nehän ovat melkein arvottomia.
— Pankinjohtaja Törnroos-vainaja kertoi aikoinaan. Ne ovat melkein normaalissa nyt. Saatte vain pitää kiirettä. Balkanin sota, piru vieköön.