Ja konsuli Björklöf hymähti kuivalla tavallaan.
Nyt ei Erik Wegener enää kestänyt, vaan tarttui ovipieleen.
* * * * *
Vasta saapuessaan pankin hämärään, viileään toimistohuoneeseen Erik Wegener täydellisesti tajusi, mitä oli tapahtunut. Hän tunsi syvää, hiljaista rauhaa ja kiitollisuutta kaikkia kohtaan. Se välimatka, joka erotti hänen ensimmäisen käyntinsä ja tämän, tuntui suunnattoman pitkältä, siihen sisältyi niin paljon ja moninaista, ja kuitenkin se toiselta puolen tuntui olevan melkein kädenulottuman päässä. Silloin hän ei syvimmissä ajatuksissaan uskaltanut toivoa asialle tällaista ratkaisua, hän oli tieten tai tietämättään ryhtynyt uhkapeliin, ymmärtämättä täysin, mitä se toisi tullessaan. Nyt hän taas astui tästä samasta ovesta sisään miehenä, joka oli puhdistanut isänsä muiston ja — kenties — kohottanut omaakin arvoansa.
Tästä melkein juhlallisesta vireestä ei häntä saanut edes pankinjohtaja Saarstedtin välkkyväin silmä valkuaisten näkeminen. Hän astui tyynenä toimistopöydän ääreen ja esitti asiansa.
— Teilläkö on rahat mitassanne?
— Niin.
— Antakaa ne kassaan.
Enempää hän ei pankinjohtaja Saarstedtia nähnyt. Hän maksoi rahat, sai kuitatun sitoumuksensa takaisin, illalla saisi isäntärenki viedä Hannukselaan, mitä sinne oli vietävä.
Kaikki selvää.