— Sentähden kai sinä vastasitkin vain yhden ainoan kerran.
— Mitä minä olisin vastannut? Sitäkö, että tällaista täällä nyt on ja sitä ja sitä minä puuhaan. Mitä se olisi pyhittänyt! Tiesit muutenkin vallan hyvin, mitä ja millaista täällä on.
— Olisihan kuitenkin ollut sinun käsialaasi, sanoo Peuraniemen poika, ja sydän alkaa lyödä nopeammin.
— Niin… niin kai.
Nyt Hannukselan tytärkin punastuu ja tuijottaa pitkän aikaa suoraan apilaspeltoon. Peuraniemen pojan äskeisissä sanoissa on jotakin odotettua, mutta sittenkin liian äkisti tullutta.
— Olen ihmetellyt, ettemme kouluaikana tulleet kaupungissa enemmän kosketuksiin, — sanoo viimein Peuraniemen poika kuin ajatuksistaan heräten. — Mutta mehän olimme lapsia silloin vielä ja sinä heitit sitäpaitsi kesken niin aikaisin.
Eikö se ollut viidenneltä?
— Oli. Mitäpä minulle olisi ollut hyötyä enemmästä?
Peuraniemen poika on kyllä äskeisellä lauseellaan tahtonut saada keskustelun määrättyyn suuntaan, mutta nyt hän tyytyy vastaamaan vain:
— Niin. Mitäpä sinulla enemmästä olisikaan ollut…