— Niinkö? — kysyy Peuraniemen poika. — Entä mitä sinä vastasit?
— Totuuden luonnollisesti.
— Ja mitä isäsi siihen sanoi?
— Mitäpä hän. Sanoi, että itsepähän parhaiten tiedän. Mutta kerran hän sanoi, että olisi parempi, jos sinä lukisit sen ajan, minkä kirjoittelet minulle.
Peuraniemen poika punastui hiusmartoaan myöten, ja terävä vastaus pyörähti hänen huulillaan. Mutta hän hillitsi itsensä ja jatkoi kulkuaan miettiväisenä ja ääneti. Hetken kuluttua hän sanoi:
— Se sinun isäsi on hiukan kopea mies.
— Minkä lienee, — vastaa Hannukselan tytär yksikantaan.
Nyt jatkuu matka pitkän tovin äänettömyyden vallitessa. Ihmisiä tulee heitä vastaan, tekevät lyhyen tervehdyksen ja ajattelevat, että on noilla aikaa, keskellä kirkasta arkipäivää. Mutta heti jälkeenpäin he katuvat ajatuksiaan tai korjaavat niitä. Sehän on Hannukselan ainoa tytär ja Peuraniemen kartanon poika. On väkeä yllin kyllin kummassakin tekemässä.
Ollaan jo saavuttu kauas kylän ulkopuolelle, ja rannattomat vainiot ja loputtomat latorivit alkavat. Auringon paahde käy polttavammaksi, alkavan keskikesän lemu voittavammaksi. Kylä, punainen ja valkoinen ja puistikoilla koristettu, ikäänkuin uinuu siellä jossakin kaukana kesän helteessä, mutta Hannukselan sinkkikatto välkkyilee tänne asti auringon hohteessa. Kävellään vielä lyhyt matka ja istahdetaan sitten kuin yhteisestä sopimuksesta ojan reunalle.
— Ja totta puhuen, — jatkaa Hannukselan tytär äskeistä ajatustaan, — totta puhuen: perin vähänhän niissä asiallista olikin, niissä sinun kirjeissäsi.