Mahdollisesti kunnallisneuvos Wegener oli sanonut hiukan liikaa, kenties hiukan tahdittomastikin. Kunnallisneuvoksetar punastui, ja tyttäret, toinen kolme-, toinen viisitoistavuotias, tirskahtivat äänekkäästi, ja poika oli jonkun verran nolon näköinen. Ateria kului äänettömyyden vallitessa.
Jumalanpalvelus-aika, joka Peuraniemessä oli aamiais-aika, kului siis sillä taholla pienen ällistyksen merkeissä. Mutta heti, kun toisten huomaamatta sen saattoi tehdä, meni kunnallisneuvoksetar miehensä työhuoneeseen pyytämään eräitä selityksiä. Mitä hänelle siellä sanottiin, ei tiedetä, mutta kun hän palasi, oli hän vakavan ja totisen näköinen.
Iltapäivällä meni koko kunnallisneuvoksen perhe Hannukselaan vieraisille, eikä Hannukselan tyttären ja Peuraniemen pojan aiotusta kävelymatkasta siis tullut sillä kerralla mitään.
III
Kolmen vuoden kuluttua ovat Peuraniemen poika ja Hannukselan tytär taas kävelyretkellä. Se sattuu pihlajien kukkimisaikaan, ja ilma on tuoksuja täynnä. Aurinko loistaa, ja Hannukselan ikkunarivit välkähtelevät sen valossa joen toisella puolen.
Peuraniemen pojalla on valkoinen lakki ja totinen ilme kasvoissa. Nuorempana hänellä oli veitikkamainen silmänluonti ja suu, joka puhui ja hymyili taukoamatta. Kyläläiset odottivat hänestä iloista miestä, huitaripoikaa, mutta he pettyivät odotuksissaan. Hän on kaksi vuotta totisesti lukenut lakia, ja kylällä tiedetään kertoa, että kahden vuoden kuluttua hän suorittaa tutkinnon. Kun vanheni, niin vakiintui. Saattoi tulla isoisäänsä, herra everstiin, jolla joskus pikastuessaan oli tapana omin käsin kurittaa ainoata poikaansa, nykyistä kunnallisneuvosta.
Ja mitä sanoisimme Hannukselan tyttärestä? Hän on ehkä jollakin tavoin pyöristynyt, mutta koukistuneen alahuulen synnyttämä varjo on entistä syvempi, ja hän astuu kuten ennenkin keinuvat, määrämittaiset askeleensa. Silmien katse on, kuten ennenkin, kaukainen ja poissaoleva tai yhteen pisteeseen tähtäävä, lauseet ovat harvat ja hiljaisella, hillityllä äänenpainolla lausutut. Sanalla sanoen: syrjäisestä näyttää siltä, kuin hän liiaksikin tietäisi olevansa Hermanni Hannukselan tytär.
Toissa vuonna on Hannukselan harmajassa jokapäiväisyydessä tapahtunut muutaman päivän kestänyt kiusallinen katkein. Esterillä oli käynyt kosijoita. Isojoen herastuomari ja ruukinomistaja itse vanhimmalle pojalleen. Oli siinä keskusteltu seikkaperäisesti ja asiallisen tarkasti puoleen ja toiseen, ja lienee Esteriäkin hiukan puhuteltu, mikäli pitäjällä kerrottiin. Mutta viimein kerrotaan Hannukselan Hermannin sanoneen, että antaahan asian nyt tällä kertaa olla. Liian lapsikin se on vielä tämmöisiä seikkoja tuumailemaan. Siihen se oli päättynyt, ja asiantuntevat kielet kertoivat, etteivät vanhemmat olleet olleet erikoisen tyytyväisiä Esteri-tyttäreensä.
Mutta tästä on, kuten sanottu, jo kulunut hiukan toista vuotta, tapaus ei ole millään tavoin häirinnyt Esteri-tytön tasaisen tyyntä mielentilaa, ja hän on nyt kävelemässä Peuraniemen pojan kanssa.
— Sinun ei olisi tarvinnut kirjoittaa niin usein, — sanoo hän Peuraniemen pojalle. — Isä katseli niitä kovin pitkään, kun posti niitä jätteli tuvan pöydälle, ja lopuksi hän kysyi, että mistä niitä nyt niin sataa.