— Ja yksinkö sinä kävelit ja suunnittelit tulevaisuuttasi, jos saan kysyä? — kysyi kunnallisneuvos vihdoin.
— Neiti Hannukselan kanssa.
— Ohoh! Jassoo!
Kunnallisneuvos huudahtaa ja laskee haarukan kädestään. Ei voi sanoa, liittyykö huudahdukseen ihmettelyä vaiko pientä pilkkaa.
Mutta kunnallisneuvoksetar on ylhäisen ja happamen näköinen. Hän onkin parooni Gyllenmarckin tytär, Soiluan ruukilta, aikoinaan naitu, kuten kronikoissa sanotaan, tilanomistaja, eversti Wegenerin pojalle, Gustaf Wegenerille. Hänellä on oikeus odottaa lapsistaan ja vallankin pojastaan jotakin.
— Minusta nähden, — sanoo hän viileästi, — voisi Erik jo tällä iällä valita seuransa iltakävelyilleen.
Nyt huomataan, että kunnallisneuvos kaiken lopultakin on hieno mies ja kansanomainen mies.
— Minusta nähden, — katkaisee hän, — ei tässä pitäjässä saata valikoimallakaan saada sen parempaa seuraa kuin mitä Erik eilen illalla on saanut.
— Så! Tycker du verkligen… — aloittaa kunnallisneuvoksetar, mutta lopettaa keskellä lausetta.
— Jo, jag tycker, — vastaa kunnallisneuvos hetken kuluttua kuulemattakaan kysymyksen loppuosaa. — Jos sinä vast'edeskin aiot viettää iltakävelysi neiti Hannukselan seurassa, niin sinulla on minun kaikenpuolinen siunaukseni mukanasi.