Peuraniemen kunnallisneuvos on mukava mies ja kansanomainen mies, jolla on suunnaton ruumiinpaino ja hyväntahtoiset mulkosilmät. Hän takaa mielellään ja vastaansanomatta kaikkia pitäjän opinteille pyrkiviä eikä pidä erikoisesti väliä, vaikka korot ja lyhennykset hiukan viivästyisivätkin. Siinä hän eroaa jyrkästi Hannukselan isännästä, joka ei takaa ketään, vaan antaa omistaan ja pitää huolen siitä, että lyhennykset suoritetaan aikanaan. Mutta kunnallisneuvos Wegener onkin hieno mies, kun taas Hannuksela on vain jyry talonpoika.
Eilis-ilta on Peuraniemessä kulunut hauskasti ja hienosti, ja kun kunnallisneuvos aamulla herää, huomaa hän tarvitsevansa muutaman napauksen. Siitä on seurauksena, että hän on keveällä ja joustavalla mielellä astuessaan aamiaispöytään, ja vasta nyt hän huomaa vanhimman poikansa eilis-iltaisen poissaolon.
— Ojaa, — huoahtaa hän istuutuessaan ja luo moittivan katseen poikaansa. — Missäs sinä eilen olit?
Tyttäret, Gunilla ja Sigrid, tirskahtavat, ja kunnallisneuvoksetar on tyytymättömän näköinen.
— Ulkona kävelemässä, — vastaa poika vilpittömästi.
— Varsin hauskaa kuulla, — sanoo kunnallisneuvos. — Taloon kutsutaan vieraita, ja vanhin lapsista, ainoa poika, menee ulos kävelemään. Erittäin mukavaa ja hienoa ja mielenkiintoista.
— Minä en luullut, että läsnäoloni olisi välttämättömän tarpeellinen, — puolustelee poika.
— Soo, jassoo, — sekin aivan uutta ja omintakeista. — Så är det och så går det.
Kunnallisneuvos huoahtaa ja kallistaa itselleen asianmukaisen ryypyn.
Aterioidaan hetkinen äänettömästi. Kukaan ei tiedä, minkä käänteen keskustelu tulisi saamaan.