— Niin että antaa sen loppua vain, — lopettaa hän. — Myöhemminkin vielä on aikaa.
— Pianhan siitä pääsette, — sanoo nyt tytär, ja hänen äänessään, joka huomattavasti muistuttaa isännän ääntä, voi huomata kaukaisen metallinsoinnin. — Alusta viikon jo lähtee.
Ei isäntä eikä emäntä vastaa mitään. Aurinko paistaa suoraan huoneeseen, ja kärpäset surisevat.
— Eikähän tuo mitään, — jatkaa tytär kotvan kuluttua. — Kävelee kävelläkseen.
Eiköpä kirkastakin nyt isännän kasvoja ohut hymy.
— Enhän minä mitään pahaa meinaakaan, — selittää hän. — Kylläs itsekin rajan tiedät. Mutta sekin, ettet sinä pojassa mitään turhia luuloja ja olettamuksia herätä…
Ja jättäen tyttärensä oman ällistyksen ja punastumisen varaan menee isäntä ottamaan takin ylleen. Se on Hannukselan haltijaväen kohta sellainen, että he ovat arkoja tyttärestään ja — myöskin siitä, joka tulee aikoinaan ottamaan komennon Hannukselassa käsiinsä. Sillä vierashan nykyisen haltijaväen jälkeen tulisi Hannukselassa komentoa pitämään, hän, jonka tytär aikoinaan valitsisi. On niin ollen ymmärrettävää, että Hannukselat ovat tyttärestään arkoja, ja ymmärrettävää sekin, että Hannukselan talon puheenparreksi tullut kolkko tunnelma nykyisen isäntäväen aikana on käynyt entistään voittavammaksi.
Mutta nyt on jo kirkkoon-lähdön hetki tullut, Hannukselan haltijat nousevat kieseihin, ja renki sijoittuu heidän taaksensa. Pitäjäläiset tervehtivät heitä tutunomaisesti, mutta eräänlaisella, seudulla tuntemattomalla kohteliaisuudella, ja kun muutamia asiallisia sanoja on vaihdettu, menevät Hannukselan väet aikaisin kuolleitten poikiensa haudoille odottamaan jumalanpalveluksen alkamista. Sekin ikäänkuin kuuluu vakiintuneeseen tapaan, ja pitäjäläiset ihmettelisivät, jos tuo tavanmukainen käynti jäisi tekemättä. Ja hautoja koristavat pienet marmori-enkelit, ylellisyys, jollaista pitäjä ei ennen ole nähnyt.
Hannuksela on talo, mutta Peuraniemi on kartano. Peuraniemen ensimmäinen omistaja oli kuvernööri Wegener, häneltä se siirtyi pojalle, eversti Wegenerille, ja everstin jälkeen sen peri nykyinen omistaja, Gustaf Wegener, josta eräänä pääsiäisenä, kymmenkunta vuotta sitten, tehtiin kunnallisneuvos. On kohtalon oikku, että Peuraniemi ja Hannuksela, jotka molemmat kiistelevät arvovallasta pitäjässä, ovat joutuneet töröttämään toisiansa melkein vastapäätä, kumpikin omalle puolelleen jokea.
Nyt, kirkkaana, mutta hiukan syksylle tuntuvana elokuisena sunnuntaiaamuna, tapahtuu myöskin Peuraniemen ruokasalissa pieni välikohtaus.