II
Hannukselan Esteri on seitsemäntoistavuotias, ja kylän pojat sanovat, että hän on ikävä puhutella. Seuraavana aamuna, yhdeksän vaiheilla, jatkuu hänen ja hänen vanhempiensa välillä se pieni välikohtaus, joka on saanut alkunsa edellisenä iltana.
Väen puheensorina kuuluu selvästi tuvasta tupakamariin, jossa Hannukselan isäntä ja emäntä juovat kahvia ennen kirkkoonmenoa. Hannukselan isännällä on nenän päällä yhteen kasvaneet kulmakarvat, harmahtava tukka ja luja leuka. Kun hän nousee seisomaan, täyttää hänen jykevä olentonsa koko oviaukon. Puhuminen näyttää olevan hänelle jollakin tavoin vastenmielistä, se käy häneltä hiljaisesti ja tavantakaa pysähdellen. Toisinaan, vaikka harvoin, hän pysähtyy keskellä lausetta eikä enää jatka. Silloin sanotaan hänen aikoneen puhua jotakin, joka ei ollutkaan välttämättömän tarpeellista. Sellainen on ulkonaisesti katsoen Hermanni Juhanpoika Hannuksela, Hannukselan seitsemäs isäntä suoraan alenevassa polvessa.
Mitä Hannukselan Maria-emäntään tulee, kerrotaan, että hän nuoruutensa päivinä on ollut kaunis ja että oli ollut jonkinlaisia vaikeuksia, ennenkuin hän oli sopeutunut Hannukselan tapoihin. Nyttemmin hänen mahdollisesta entisestä kauneudestaan on vaikea päätellä: hän on suhdattoman lihava ja liikkuu raskaasti ja jonkunlaista alakuloisuuden tuntua yllään. Joka suhteessa hän kuitenkin on isännän ilmeinen täydennys; häneltäkin puhe käy hiljaisesti ja harkiten, vienolla, tasaisella äänenpainolla, mutta joskus saattaa tapahtua, että hän vilkastuu ja ilostuu ja juttelee oikein vertaisesti tunnin tai puolitoista.
Ahkerat kirkossa-käynnit kuuluvat Hannukselan vakiintuneisiin tapoihin, ja nyt on elokuun viimeinen sunnuntai.
— Kyllä se on paras, että pysyy omillaan, — sanoo isäntä raskaasti ja laskee kupin kädestään, — eikä anna itsestään puheenaihetta.
Esteri-tyttö juo kahviansa pöydän päässä, ja isännän sanat kieltämättä rikkovat hänen rauhallista sunnuntaitunnelmaansa, jolla on juurensa taampana ja joka vielä lähitulevaisuudesta odottaa jotakin. Hän ei vastaa mitään, mutta hänen korvalehtensä punoittavat.
— En minä ainakaan ole heidän juoksuistansa tiennyt, — virkahtaa emäntä sillä äänenpainolla, että jospa hän olisikin tiennyt!
—… välitä muuten, mutta yösydännä, jatkaa isäntä, luoden syrjäkatseen tyttäreensä.
Tytön pää nytkähtää itsetiedottomasti, mutta huomattavasti, ja isännän suupielet värähtävät.