Hannukselan puolella jokea on todellakin koko joukon kolkompaa kuin Peuraniemen ja kirkon puolella, jossa istutetut puut reunustavat lakeuden halki johtavaa valtatietä ja pienet puutarhat ympäröivät taloja. Laajat viljelykset näyttävät autioilta, ja niiden keskellä töröttää Hannukselan valtava rakennusryhmä alttiina tuulille ja tuiskuille. Siellä ja täällä vilkahtelee tuli jostakin mökistä, joka ikäänkuin häveten omaa pienuuttaan on vetäytynyt mahdollisimman kauas suuresta Hannukselasta, mutta kauempana silmänkantaman päässä olevan metsikön reunassa on kokonainen mökkiläiskylä.
— On teillä täällä koko yksinäistä, — toteaa Peuraniemen patruunan poika, vaikka joka päivä näkee toteamansa yksinäisyyden kamarinsa ikkunasta.
— Kyllä täällä sentään hyvin elää ja viihtyy.
Siihen ei Peuraniemen patruunan pojalla ole mitään vastaamista eikä tarvitse ollakaan, sillä nyt ollaan jo Hannukselan pihan portilla.
Mutta eron hetki tuntuu hänestä nololta ja avuttomalta. Hän vaivaa aivojaan keksiäkseen jotakin ratkaisevaa sanottavaa, mutta ei keksi mitään ja pitelee tarkoituksettomasti tytön kättä omassaan. Tyttö ei tästä näy suurin välittävän, mutta ei ota poiskaan, ja niin he seisovat kotvan vastakkain puhumatta mitään.
— Kyllä minun nyt ainakin täytyy mennä, virkahtaa tyttö viimein. —
Mene sinä myöskin uimalla tai miten parhaiten pääset.
Silloin Peuraniemen patruunan poika tekee ratkaisevan päätöksen. Hän kumartuu ja suutelee tuota kylmää, itsepintaista kättä. Tyttö vetäisee vaistomaisesti kättään, mahdollisesti hän hiukan punastuukin, huudahtaa hiljaisesti ja kiiruhtaa melkein juoksujalkaa kuistiin.
Mutta poika tuntee menetelleensä kuin jokin sankari, hänen rintansa täyttää nuorekas, ylitsevuotava riemu, päättäväisesti hän kulkee suoraan jokirantaan ja ui kuin uikin vaatteet selkään sidottuina Peuraniemen puoleiselle rannalle.
Hannukselan Esterille sattuu kuitenkin pieni välikohtaus, ennenkuin hän pääsee kamariinsa. Sisäporstuassa on isä, lamppu kädessä, häntä vastassa ja sanoo, että hän tekisi hyvin ja valitsisi vast'edes sopivammat ajat juoksuilleen.
Tuvan seinäkello kuuluukin lyövän yhtätoista.