— Älä puhu siitä.
— Enkä minä ole edes kysynyt, kuinka vaikea sinun on. Mutta minä en ole uskaltanut sitä tehdä.
— Olisit saanut huoletta kysyä, ja minä olisin vastannut: muistelen joka päivä kotiani ja rakastan vanhempiani, vaikka he eivät kerran minua ymmärtäneet, mutta minun paikkani on täällä.
Mies sulki vaimonsa syliinsä. Se oli sama Esteri, täsmälleen sama, jonka sormenpäitä hän väristen oli nuoruudessaan hypistellyt, sama Esteri kapeasta jalkaterästä voimakkaaseen alahuuleen ja kapeaan, valkoiseen otsaan asti, sama Esteri, joka puhui niin vähän, mutta tunsi niin väkevästi ja uhrasi niin paljon. Oliko hän edes rakastanut vaimoaan oikein, eikö hän ollut liiaksi ajatellut Peuranientä? Riittikö se, että hänen ajatuksiinsa pitkinä, unettomina öinä oli liittynyt huoli vaimon onnesta? Eikö hän jollakin tavalla ollut laiminlyönyt vaimoaan? Nyt, nyt hän ottaisi kaiken takaisin, nyt hänen ei enää tarvinnut pelätä eikä vavista. Aika oli mennyt kiitävää vauhtia ja elämä, joka tähän asti oli kulunut, oli pitänyt häntä kuin lumottuna. Joskus hänen melkein oli täytynyt koetella itseään ja kysyä, oliko se tosiaankin hän itse, Erik Wegener.
Ja miltei samoin sai hän tehdä nytkin: monivaiheinen ajanjakso erotti kaksi pistettä, sen, josta hän oli alkanut, ja tämän nykyisen, eikä hän pohjimmaltaan jaksanut käsittää, millä hän oli tämän ansainnut. Jokaisen velvollisuushan oli tehdä työtä, mutta hänen työnsä oli ollut erikoisen siunausrikasta.
Erik Wegenerin valtaa harras, melkein lapsellinen tunnelma, joka pyrki jonnekin korkeuksiin, tähtien tuolle puolen; siinä oli iloa, mutta siinä oli ehkä enemmän nöyryyttä ja alistumista, äänetöntä juhlallisuutta, jonka luonnollisin ilmaisukeino oli hiljainen nyyhkytys.
Niin valvotaan siis puolihämäränä elokuun yönä Peuraniemessä, ja valvotaan Hannukselassakin.
— Minä uskon, että isä ja äiti jo käsittävät tämän, — sanoo Esteri pitkän ajan kuluttua.
— Heitä meidän ensi kädessä on tästä kiittäminenkin, — vastaa hänen miehensä.
— Mitä sinä sillä tarkoitat?