— Voi olla, koska niin väität.
— On.
— Eläkäämme sitten toivossa, koska tähän asti olemme eläneet kurituksessa. — Mutta, Gunilla-raukkani, älä istu murheellisena. Saat varmasti Fransisi jouluksi. Pieni lisäkatumus hänelle ei tee pahaa. Kyllä Erik sen asian parhaiten tajuaa.
— Ehkäpä, — vastaa Gunilla-rouva sylkyttäen isoa poikaansa ja niellen kyyneleensä.
Esteri menee hänen luokseen ja alkaa vilkkaasti ja iloisesti kuiskutella hänen kanssansa. Se on aivan vastoin Esterin tapoja, ja vähitellen Gunilla-rouvan kasvot kirkastuvat.
Ajatus, että Peuraniemi on vapaa, lumoaa ja hurmaa. Siihen ei tahdota aluksi tottua, siihen suhtaudutaan ikäänkuin epäluulolla, peläten, — on niin kauan hengitetty raskasta, painostavaa ilmaa, joka on ollut ikäänkuin myrkytetty. Ajatukset ovat niin tottuneet siihen yhteen ajatukseen, etteivät ne tahdo tottua toiseen. Mutta tosiasioista ei päästä minnekään, ne puhuvat selvää kieltä. Ja kahleet kirpoavat yhdellä taholla lapselliseen välinpitämättömyyteen, toisella hartaaseen huokaukseen, kolmannella sydämestä lähteneeseen, äänettömään rukoukseen.
Elokuun yö näkee kyyneliä kahdella taholla: toisella kirpeitä ja katkeria, toisella vapauttavia, kirkkaista lähteistä pulppuavia. Elokuinen yö on tottunut näkemään niin monenlaista.
— Esteri, sinä olet teräksinen luonne. Ellet sinä olisi tullut, olisin antanut kaiken mennä.
— Minun osani on ollut niin vähäpätöinen.
— Se on ollut suurin kaikista. Jätit kodin, joka paisui rikkauttaan, vanhempasi, joita rakastit…