— Etpä sinäkään sitä aikaisemmin ole sanonut, — lausuu hän vavahdellen. — Mutta ei se nytkään myöhäistä ole, sen puolesta… Kyllä ne… Esteri, tarkoitan… käsittävät. Minä menen sanomaan, että valjastavat…
Vanhasta Hermanni Hannukselasta tuntuu kovin oudolta. On melkein kuin hän lähtisi jollekin nöyryytyksen retkelle, mutta on siinä jotakin muutakin, ikäänkuin aamuista.
Portailla hän, tapansa mukaan, hetkeksi pysähtyy, mutta sitten hän hitain, määrämittaisin askelin kävelee tallin ovelle.
XXIV
Eräänä yönä valvottiin Hannukselassa ja sinä samana yönä valvottiin myöskin Peuraniemessä. Tahdottiin kyllä nukkua, mutta ei saatu nukutuksi. Tämä oli niin kovin outoa.
Illalla on ollut iloa ja pientä tilintekoa kaikesta menneestä. On itkettykin, on puheltu ja Sigrid-tyttö on vienyt kunkin vuorostaan kuvastimen eteen: katsokaa nyt, niin paljon aikaa on kulunut, emmekä me ole tuon enempää vanhentuneet.
— Meillä ei ole ollut siihen aikaa, — sanoo hänen veljensä.
— Minulla ei ole ollut aikaa edes ajatella, että minusta mahdollisesti tulee vanhapiika, — huomauttaa sisar hiukan nyrpistäen nenäänsä. — Ajatus kuuluu olevan vallan kauhea, mutta sisäkkö väittää, että osa päinvastoin on niitä aurinkoisimpia.
Kaikki yltyvät nauramaan, mutta Esteri sanoo vakavasti:
— Ole huoletta. Et jää.