Musta ori on valjaissa, Hannuksela itse ohjaksissa. Emäntä istuu vieressä, ja musta silkkihuivi kiiltelee ja loistaa. Renkipoika istuu takaistuimella siimaruoska pystyssä.
Vastaantulijat hypähtävät syrjään ja tekevät hyvän päivän.
Hannukselat menevät Peuraniemeen, manttaali menee manttaaliin.
Ori kiiltelee hyvinvointiaan, keveästi lyövät kaviot maantietä, ajoneuvojen messinki-osat kiiluvat auringonpaisteessa.
Hannukselan isäntä on kookas ja harteva ja tuikea katsella, Hannukselan emännästä näkee, että hän on isosta talosta, ja hän nyökäyttelee vastaantulijoille. Näin mennään harmajasta linnasta Peuraniemeen, mennään, että syrjäinenkin näkee, mutta muuta ei syrjäisellä ole asian kanssa tekemistä. Se on nyt tiedossa, ettei syrjäisen mielipide ole tähän asti saavuttanut Hannukselaa eikä täst'edes saavuta Peuranientäkään.
Aamulla on puhelin soinut Hannukselasta Peuraniemeen. Puhelinneiti hämmästyy, — niitä numeroita hän ei koskaan ole yhdistänyt, — onko kuolema tapahtunut? Hän kuuntelee. Kuolema ei ole käynyt. Mutta Hannuksela tulee päivemmällä Peuraniemeen. Olisi hiukan puhuttavaa. Sopiiko? — Peuraniemen puolella pelästynyt ääni, joka vaikuttaa itkunsekaiselta. Esteri luonnollisesti. Sopii tietenkin, milloin vaan. Ei sitä olisi tarvinnut kysyä, ja oli aikomus itsellämmekin… Loppusoitto. Esteriä oli itkettänyt. Arvaa sen, kun ei isäänsä vuosikausiin…
Puolen tunnin kuluttua sen tietää koko kirkonkylän seutu. Tuntia myöhemmin tiedetään kappeliseurakunnassa. Tänä päivänä on ihmisillä ihmeesti asioita kirkonkylän kauppapuoteihin.
— Nyt ne tulevat!
Hannukselalla on alahuuli pingoittunut ja kulmat yhdessä. Kyllä tätä passaa katsella, katselkaa vain. Emäntä on tavallista kalpeampi. On tainnut surra sekin, raukka. Niinhän se on. Mitäs panivat niin vastaan.
— Kyllä sinun nyt sopii mennä, — sanovat kirkonkylän kauppiaat, jotka ovat jotakin tietävinään.
Pientä moitetta kauppiaille. Kyllä tekin, mokomat, takanapäin uskallatte.