Laurilan tienmutkassa ovat viimeiset katsojat. Ajavatko tosiaankin Peuraniemeen? Vai olisiko sentraalineiti kuullut väärin? Silmät pullistuvat tapille, piru vie.
Ajavat! Totisesti! Hiljentävät hiukan vauhtia käänteessä ja katoavat
Peuraniemen kuuluisaan puistokujaan, kuvernöörin istuttamaan.
Sinä päivänä käyvät pitäjässä kielet.
* * * * *
Hannukselan isäntä on kylmä ja asiallinen, ja kun hän tervehtii tytärtään, tarttuu hän kuin ohimennen hänen käteensä ja vilkaistuaan kerran kasvoihin katselee muualle. Jos hänessä jotakin liikkuu, ei vieras sitä huomaa. Erik Wegener pitää huulensa tiukasti suljettuina, hän vastaa vain sen, mikä on välttämätöntä. Hänellä on ajatuskoneisto pysähtynyt, mutta sydän lyö ja tykyttää, ajatukset risteilevät kuinka tahtovat, mutta jokin tunne elää muita voimakkaampana ja hänen täytyy pakottaa itseään, ettei se pääsisi näkyviin.
Mutta Esterin huulet vapisevat, eikä Hannukselan emäntä saata pidättää nyyhkytystä.
— Samanlainenhan sinä olet kuin ennenkin, sanoo hän kuiskaten.
— Mikäpäs minut…
Nyt tytärkin puhkeaa täyteen itkuun. Ei voi muuta. Itkee äiti ja itkee tytär.
— Ovat kai olleet sinulle hyviä… muutkin tarkoitan? — kysyy äiti.