— Ovat toki, ovat.
Ja tytär kiiruhtaa tiehensä tullakseen pian takaisin. Mutta emäntä kuivaa silmiään.
Hannukselasta tuntuu oudolta.
— Mitäs tuosta nyt, — sanoo hän vaimolleen. — Ohihan se jo on.
Jokin on kieltämättömästi ohi, mutta mikä, sitä Hannuksela ei pysty itselleenkään selvittämään. Ajatuksissaan hän hipaisee otsaansa.
Keskustelu ei tahdo sujua. Saapuu kunnallisneuvoksetar ja saapuvat hänen tyttärensä. Kunnallisneuvoksetar on käynyt vanhaksi ja harmajaksi.
— Vähemmästäkin, — sanoo hän hymyillen.
— Niin, suruahan sitä annetaan meille itsekullekin, — virkahtaa
Hannukselan emäntä, mutta saa kiittää Jumalaa, kun loppu on hyvä.
— Niinhän se on.
Ollaan onnellisia, mutta jossakin määrin ikäänkuin noloja. Peuraniemen sali ei ollut nähnyt tällaista kohtausta. Ovatko nuo ihmiset joskus vihanneet toisiaan? Nyt he ovat sovinnossa. Miksi he ovat vihanneet? Mutta vanha sali ei saa vastausta.