Silloin Hannukselan, harmajan linnan, isäntä ottaa puheenvuoron. Hän ei rakasta epämieluisia puheenaiheita eikä hän myöskään rakasta tunteellisuutta ja kohtauksia. Asia on otettava niinkuin se on.
— Ajattelin tässä istuessani, — sanoo hän aivan kuin tuoden esiin kauan hautomansa ajatuksen, — että kun Peuraniemi ja Hannuksela kuitenkin joutuvat yhdysviljelykseen, niin olisi aikoinaan rakennettava silta tältä rannalta toiselle. Maksaa kai se kyllä koko joukon, mutta aikaa ja vaivoja säästyy sen verran, että se kannattaa. Tuo kirkkosilta teettää liian suuren mutkan…
Erik Wegener ällistyy niin, ettei saa sanaa suustaan, ja hänen vaimonsa kiiruhtaa toistamiseen pois.
— Kyllä se käy liian kalliiksi… toistaiseksi, änkyttää hän viimein, tietämättä oikein itsekään mitä sanoo.
— Samahan se on, kumpi sen aluksi maksaa, keskeyttää Hannuksela yksinkertaisesti.
Erik Wegener punastuu ja kalpenee ja katsoo maahan. Kun hän nostaa katseensa, huomaa hän, että Hannukselankin itsepintainen leuka vapisee, vaikka hän tarmokkaasti koettaa sitä salata.
* * * * *
Kauanko Hannukselat viipyvät Peuraniemessä? Pitäjäläisten uteliaisuus ei koskaan tullut tyydytetyksi, sillä illansuussa ajelee renkipoika tyhjin kiesein takaisin.
— Ne kai menevät veneellä suoraan yli, vastaa hän Laurilan kauppiaan kysymykseen.
Sitä matkaa ei olekaan pitkiin aikoihin soudettu.