* * * * *
Erik Wegenerin, Peuraniemen kunnallisneuvoksen pojan, tulo Hannukselaan herättää talossa painostuksen tunnelman. Hän kohtaa isännän jo pihalla, ja isännälle näyttää tervehdykseen vastaaminen tuottavan pientä vaivaa.
— Mitäs sinne joen toiselle puolelle…?
— Kiitos. Ei kummempia minun ymmärtääkseni.
Käyvät kuitenkin yhdessä sisään, isäntä porstuaan asti edellä. Porstuassa hän avaa oven sisähuoneisiin, mutta menee itse tuvan puolelle.
Hannukselan huonerivit vaikuttavat autioilta ja kolkoilta. Hiiskahdustakaan ei kuulu valtavassa rakennuksessa. Päivällisen aika on tunnin verran ohi.
Tästä talosta on siis Esteri. Peuraniemen poika lämpenee, mutta samassa hän myöskin jäähtyy. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänet ypöyksin jätetty istumaan jonnekin kauas. Jos hän nyt alkaisi liikuskella huoneissa, niin tuskin kukaan vaivautuisi katsomaan. Niin, tämä on sitten Hannuksela ja hän on tänne tullut elämänsä ehkä tärkeimmälle asialle. Mutta ajatus ei tee häntä levottomaksi, ellei innostutakaan. Hänestä tuntuu, kuin olisi hänen kohtalonsa tämän talon suhteen jo aikoja sitten jossakin paikassa ratkaistu.
Pihamaalla liikutaan. Se hiukan virkistyttää ajatuksia ja antaa niille suuntaviivoja.
Esteriä ei näy. Kenties hän on jossakin lähihuoneessa, mutta yhtä mahdollista on, että hän on kotoa poissa. Hän kuitenkin tietää tästä käynnistä, se on eilen sovittu.
— Ehkä on parasta, että käyt, — oli hän sanonut, — niin asia on sitten heille selvillä. Minä en kylläkään aavista, mitä he sanovat, mutta sanokootpa nyt mitä tahansa, kyllä minun tiedät.