— Kyllähän se on.
— Hm. Minulla puolestani ei ole mitään neiti Hannukselaa vastaan ellei myötäkään…
— Minä olen kiitollinen siitä, isä.
— Sopimaton sellainen avioliitto meidän kannaltamme katsottuna kuitenkin kieltämättä on, ja kun mammakin noin…
Kunnallisneuvos keskeytti lauseensa ja vetäisi miettiväisenä muutaman savun sikaristaan. Pojan kasvot kävivät alakuloisiksi.
— Ja kun mammakin noin otti itseensä, jatkaa hän, laskien taas sikarinsa tuhkakupin reunalle, — niin voisithan sinä lykätä päätöstäsi hiukan, ainakin siksi, että mammakin ehtii siihen asiaan tottua. Sinähän saatat kyllä ymmärtää hänen mielipiteensä.
— Minä ymmärrän ne kyllä täydellisesti ja annan niille sen arvon, mikä niille tulee. Mutta lykätä päätökseni toimeenpanoa tuonnemmaksi, sitä en voi. Eikä se siitä paranisi.
Pojan äänessä on kunnioitusta, mutta siinä soi myöskin itsepintaisuus ja uhma. Kunnallisneuvos suhtautuu siihen odottamattoman tyynesti.
— Itsehän asiasi parhaiten tiedät, — sanoo hän lyhyesti. — Olen vain antanut sinulle neuvoni ja sillä hyvä. Tee hyvin tai pahoin — edestäsi sen löydät.
Sitten kunnallisneuvos Wegener nousi ja poistui huoneesta jättäen hänkin poikansa oman harkintakykynsä varaan. Hetkisen Erik käyskenteli huoneessa edestakaisin, miettien asioita puolin ja toisin, mutta muutaman minuutin kuluttua hän teki päätöksensä, haki päällysvaatteensa ja käveli Hannukselaa kohden.