— Ei suinkaan mamma väittäne, että Hannukselat millään tavalla olisivat minua rohkaisseet? — kysyy poika.
— Tietystikään eivät. Siihen he ovat liian viisaita. Mutta vaikuttaa kopeudellaan, sitä he osaavat. Ollaan, mukamas, koottu jonkunlainen varallisuus ja sitten kelvataan mihin tahansa. Olemme tehneet heille useampia vierailuja, mutta kuinka monta he ovat tehneet? Juu, yhden. Ja kun Hannukselan isäntä käy täällä, niin viitsiikö hän edes kunnollisesti kumartaakaan!
Kunnallisneuvoksen huulilla karehtii ohut hymynhäive.
— Se on kuitenkin paras kumarrus, mitä häneltä koskaan olen nähnyt, — sanoo hän. — Eikä hänen tarvitse sitä harjoitella.
— Niinkuin ei meidänkään, — huomauttaa kunnallisneuvoksetar. — Tietysti meille on suuri kunnia, että saamme hänen tyttärensä miniäksemme!
— Mutta mamma ei nyt viitsi hermostua, pyytää poika. — Ei suinkaan se ole häpeäkään.
— Ei! — Kunnallisneuvoksetar pillahtaa uudelleen itkuun. — Mitä sanoo veljeni, mitä sanovat sukulaisemme, mitä koko maailma! Voi Erik, poikani, kun vähääkään viitsisit ajatella.
— Kyllä minä olen ajatellut, mamma. Mutta en minä voinut edellyttää, että mamma noin…
Pojan sanat hukkuivat nyyhkytykseen, joka tuon tuostakin kiihtyi, kunnes kunnallisneuvoksetar nousi ja masentuneena lähti huoneesta. Jäljellejääneet katselivat kysyvästi toisiinsa.
— Onko se nyt sinun lopullinen päätöksesi? kysyy viimein isä.