Nyt on, kuten sanottu, elokuinen lauantai-ilta, ja Palonkylän nuoret ovat kokoontuneet tanssimaan Hietaniemen riiheen. Oikeastaan riihitanssien aika on jo kauan sitten ohi, mutta joskus saattaa tapahtua, että nuoret eivät saata hillitä itseään, vaikka varmasti tietävät, että huomenna on nuorisoseuran talolla iltamat. Loppuviikosta käy kuiske mies mieheltä: Hietaniemessä tanssitaan lauantaina, ja niin he kokoontuvat, kenenkään kutsumatta ja kenenkään käskemättä, aivan kuin yhteisestä päätöksestä kuluttamaan sen liikavoiman, mikä viikon varrella on jäänyt käyttämättä. Niin he siis hiessä päin pyörivät Hietaniemen riihessä, ja tanssin jytke ja hanurin intohimoinen ulvonta, johon sekoittautuu lyhyitä naurahduksia ja huudahduksia, kantautuu maantielle asti, kun Peuraniemen patruunan poika ja Hannukselan tytär kulkevat siitä ohi. Siinä on sentään elämää ja tunnelmaa, ja Peuraniemen patruunan poika tuntee itsensä rohkeammaksi ja miehekkäämmäksi. Hän hellittää nyt Hannukselan tyttären sormenpäistä ja ottaa käden rehellisesti omaansa. Eikä tyttö, tapansa mukaan, ole tästä tietääkseenkään.
Elokuinen ilta on hartautta ja tunnelmaa täynnä. Kaksi aavistelevasti ja kaukaisesti toisiinsa rakastunutta ihmistä kulkee ääneti eteenpäin huomaamatta, kuinka kylä jää taakse ja kuinka matka ja aika kuluvat. Vanha juttu, joka sadat ja tuhannet kerrat uudistuu joka elokuu. Mutta Peuraniemen pojalle ja Hannukselan tyttärelle se on aivan uutta ja ennen kokematonta. Maailma näytäksen heidän silmillään toisenlaiselta kuin tavallisissa arkioloissa.
Takana tuikkivat tulet mustasta kylästä, ja edessä avautuvat alajoen silmänkantamattomat vainiot. Sadat ja yhä sadat ladot kuvastuvat katsojan silmään, milloin piirtyen terävärajaisina, mustina ja uhkaavina kirkasta kuudanta vasten, milloin antaen kattonsa välkkyä kuunvalossa hillittynä tai loistavana, riippuen paikasta ja valaistussuhteista. Siinä ne seisovat rannattomalla lakeudella joskus hyvässä järjestyksessä, peräkkäisin kuin sotamiehet, joskus ikäänkuin jättiläiskäden sinne tänne viskeleminä, pienenemistään pieneten rannoille päin, missä lakeus näyttää yhtyvän taivaankanteen. Iltakaste on laskeutunut, ja maa uhoo kosteutta, ohutta mullanhajua ja tuoksuja.
— Eiköhän olisi aika palata jo, — sanoo Hannukselan tytär.
— Arveletko sinä niin? — kysyy poika ja pysähtyy keskelle tietä, hellittäen käden, jota kiinteästi on pitänyt omassaan.
Jo aikaa sitten on sekä Peuraniemessä että Hannukselassa ollut maatamenon aika, ja luvalla puhuen tyttö hiukan hätkähtää huomenna mahdollisesti tapahtuvaa tilintekoa, vaikk'eivät vanhemmat sanottavasti hänen tuloaan ja menoaan enää perääkään. Peuraniemen patruunan poika on jo sen asteen kokonaan sivuuttanut; ensi keväänä hänen on määrä tulla ylioppilaaksi, ja hän saa tulla ja mennä kuinka itse parhaaksi näkee. Komento onkin joka suhteessa erilainen Peuraniemessä kuin Hannukselassa, niin naapuruksia kuin muuten ollaankin.
Kotimatka tuntuu Peuraniemen pojasta hiukan raskaammalta ja vaivalloisemmalta. Hän tuntee tarvetta tarttua siihen äskeiseen käteen, mutta kuinka onkaan, kun hän sen nyt on hellittänyt, tuntuu siihen uudelleen tarttuminen hänestä jollakin tavoin nololta, kenties julkean tuttavalliselta. Mielessään koettaa hän sorvata jonkunlaista lausetta, jolla pääsisi puheen alkuun, mutta hänen kekseliäisyytensä on hänet tyyten jättänyt. Hänen täytyy tyytyä kulkemaan vaiti, ja salavihkaa hän tuon tuestakin tarkastelee seuralaistaan, jolla on kulmat huomattavasti hiuksia tummemmat, kauniisti piirtynyt nenä, hiukan ulkoneva, pyöreä alahuuli ja esiinpistävä leuka.
Hänestä tuntuu, kuin hän nyt ensi kerran huomaisi nämä piirteet Hannukselan tyttäressä, jota hän tällä hetkellä on taipuvainen pitämään naisellisen kauneuden juurikuvana, vaikka on hänet tuntenut lapsesta asti, naapureita kun olivat jo isät ja isoisät. Tämä vakaumus on hänessä kuluneen kesän aikana päivä päivältä kehittynyt, saavuttaen nyt huippunsa, jos niin voi sanoa.
Noloa äänettömyyttä jatkuu yhä heidän tullessaan pimeään kylään. Peuraniemen patruunan pojasta alkaa vähitellen tuntua siltä, kuin ei Hannukselan tytär hänen läsnäoloaan huomaisikaan, vaan kulkisi ilman aikojaan, omia asioitaan ajatellen. Ja tämä huomio tai olettamus häntä yhä enemmän nolostuttaa.
— Mitähän isäsi sanoisi, jos tietäisi meidän näin myöhään kuljeskelevan? — kysyy hän viimein.