— Toruisi luonnollisesti, — vastaa Hannukselan tytär yksinkertaisesti.
Peuraniemen kellertävästä monipäätyisestä päärakennuksesta puistokujan päässä vilkkuvat vielä tulet ja ääniä kantautuu kartanolta maantielle.
— Teillä valvotaan vielä, — sanoo Hannukselan tytär.
— Siellä kai on vieraita. Asemapäällikkö, tuomari ja keitä lienee.
— Jaa.
Peuraniemen kartano on asettunut keskelle kylää, laaja puistikko ympäröi sitä, ja valtatieltä sinne johtaa pitkä, varjoisa puistokuja. Kauempaa katsottuna se vaikuttaa monine ulkorakennuksineen melkein kyläryhmältä; lähimpiin taloihin on siitä satoja metrejä joka suunnalle.
Hannukselan valtava rakennusryhmä piirtyy hämärästi Peuraniemen takaa joen toiselta puolen, ja kansan kesken sitä sanotaan harmajaksi linnaksi. Siihen kuuluu pitkä, kaksikerroksinen, vaaleanharmajaksi maalattu päärakennus ja muhkea graniittinavetta, jota mainitaan seutukunnan suurimmaksi. Elokuun kuutamossa vaikuttaa Hannukselan rakennusryhmä hiukan yksinäiseltä ja kolkolta. Kenties myöskin jossakin määrin ylpeältä. Yksinään, muusta kyläkunnasta erilleen vetäytyneenä seisoo se tasangollaan, ja lähimpään naapuritaloon samalla puolen jokea on kilometrin matka. Ne kuuluvat, edesmenneet Hannukselat, olleen jossakin määrin yksinäiseen ja eristettyyn elämään taipuvaisia.
Voidakseen saattaa Hannukselan tyttären kotiportille täytyi
Peuraniemen patruunan pojan tehdä toista kilometrin kierros
kirkon vierestä vievän riippusillan kautta, vaikka Hannukselan ja
Peuraniemen erottaa vain kapeahko, syvä joki.
— Saisit sinä jo tästä mennä kotiisi, — sanoo Hannukselan tytär
Peuraniemen puistokujan suulla.
— Minä tulen kernaasti niin pitkälle kuin saan, — vastaa
Peuraniemen poika.