— Mitäs kiinnityksiä ne sitten…? — kysyy hän.
— Pankkeja. Kaksikin.
Pitkä hiljaisuus. Emäntä menee tuvan puolelle, mutta palaa pian. Tytär puuhaa jotakin, selin isäänsä, kaapin ääressä. Isäntä katsoo ikkunasta ulos noin vain katsoakseen, mitään erikoisempaa miettimättä. Hänestä tuntuivat asiat tällä kertaa merkillisen suoraviivaisilta ja selkeiltä.
— Joo, että sitä se taisi merkitä, se Peuraniemen pojan käynti, — sanoo hän vihdoin, ottaen lakkinsa ja tehden lähtöä ulos, mutta pysähtyy keskelle lattiaa ja miettii jotakin.
— Ei meistä kuitenkaan ole kenenkään asioiden paikkaajiksi, — päättää hän viimein terävästi. — Eikä siitä muutenkaan…
Lopun sai arvata.
— Ei se sitä ollut, — sanoo Esteri punehtuen, mutta isäntä on jo menossa ulos eikä kuule taikka ei katso asiakseen vastata.
Äiti luo tyttäreensä vihaisen katseen.
— Et vastustele, kun isäsi puhuu, — sanoo hän.
Nyt ei tytär vastaa mitään. Hän toimittaa pikku tehtäviään äänettömänä, hiukan nyrpeänä niinkuin aina, eikä syrjäinen saata arvata, mitä hän mielessään aprikoi.