"Juuri niin."
Niin oli sekin kohtaus, piinallisimpia, mitä kunnallisneuvos oli kokenut, järjestynyt tyydytykseksi. Hannuksela oli saanut selityksen.
* * * * *
Niinpä kuluvat siis juhlat Peuraniemen kartanossa vanhaa, tuttua latuaan.
Mutta joulun ja uudenvuoden väliviikolla entää pitäjäläisten korviin uutinen. Kunnallisneuvoksen vanhimman tyttären ja ylioppilas Frans Erikssonin kihlaus julkaistaan. Pitäjäläiset tietävät kertoa, että kaikki on niinkuin pitääkin olla. Frans Eriksson on rikkaan tehtailijan ainoa poika, joka on tullut tuntemaan kunnallisneuvoksen Gunilla-tyttären tämän ollessa opiskelemassa maalaustaidetta.
— Osaavat ne rikkaat yhdistellä, — sanotaan. — On se maailman alusta nähty.
— Taisivat peuraniemeläiset ottaa sen vahingon moninkertaisesti takaisin, minkä Hannukselan tyttäressä menettivät.
— Taisivat. Jos muuten lie perää koko Hannukselan jutussa.
Mutta kunnallisneuvoksen Gunilla-neiti on kasvanut muhkeaksi ja vaaleaveriseksi ja tullut äitiinsä, mitä luonteenlaatuun tulee, ja hänen sulhasensa on pitkä ja kalpea, ja jo kaukaa hänestä huomaa, että hän on herra. Hän on päiväkaudet ajelulla morsiamensa kanssa, jolle hän osaa hymyillä herttaisesti ja rakastettavasti, mutta osaa merkillisen nopeasti juontaa kasvonsa tylyiksi ja luoksepääsemättömiksi, jos joku vastaantuleva heitä liiaksi tarkastelee. Frans Eriksson on ehtinyt hankkia itselleen mielipiteitä, ja niiden mukaan on Erik, hänen morsiamensa veli, auttamattomasti pikkumainen, seikka, jonka sisar jo aikoja sitten on huomannut ja jolle hän hyvänsuovasti hymyilee. Gunilla-neiti kertoisi kernaasti sulhaselleen erään asian veljestään ja Hannukselan tyttärestä, mutta pelkää, että sekä veljen että hänen oma arvonsa sen johdosta laskeutuisi, ja vaikenee.
Ja kunnallisneuvos on hyvä mies ja mukava mies. Hän on liikutettu tyttärensä ja koko perheen onnesta ja hän suree vain sitä, ettei Erik ole sitä näkemässä. Rouva kunnallisneuvoksetar on täydelleen samaa mieltä, ja hänen mielestään on tahditonta, ettei Erikiltä kuulu minkäänlaista onnittelua.