Loppupyhät kuluvat siis Peuraniemessä korkean onnen merkeissä.
VII
Kevätpuolella alkaa Peuraniemestä kuulua jotakin. Koko pitäjän hiljainen huomio keskittyy Peuraniemeen. Kuiskutellaan, supatellaan, kerrotaan sinne ja tänne eikä kaiken lopuksikaan olla oikein varmoja siitä, mistä on kysymys ja mistä jutut ovat saaneet alkunsa. Kenties määräävimmät isännät ovat kuulleet kaupungissa, kenties on koko juttu vain hölynpölyä.
Jotkut ovat panneet merkille, että Peuraniemen patruuna on laihtunut ja käynyt miettiväiseksi, että hän ei enää pysähdy juttelemaan ihmisten kanssa ja että hän joskus unohtaa vastata tervehdyksiin. Selvä merkki siitä, että jotakin on tapahtumassa.
— Ei edes näkevinään ollut, vaikka aina on niin tervehtinyt ja lasten vointia udellut, — kertoo Mäkis-Kaisa, leski, jolla on veroton torppa Peuraniemen takamailla. — Jotakin siinä on, jotakin, — päättää hän nähtyään, että kuulijakunta on mielissään kuulumisista.
— No on sitten.
Tänä vuonna on jo maaliskuulla pieniä sateita ja huhtikuulla alkaa maa olla paljas. Ilma on sumuinen ja kostea, taivas harmaja ja ikävännäköinen. On tämä kanssa yhtä kevättä. Maantiet ovat sohjun- ja kuransekaiset, ei tiedä oikein päästäkö eteenpäin reellä vaiko kärrypelillä.
Muutamana aamuna nähdään kunnallisneuvoksen parivaljakolla ajavan asemalle, parivaljakolla, jota ei ole käytetty sitten eversti-vainajan aikojen. Kun hän palaa sieltä, istuu hänen rinnallaan kumaraharteinen, vanha herra, jolla on harmaja pujoparta, käyrä nenä ja pistävä katse tuuheitten kulmien alla. Asemahenkilökunta tietää kertoa, että se on parooni Gyllenmarck Soiluan ruukilta, Etelä-Suomesta, patruunan lanko. Jotakin on varmasti tekeillä.
* * * * *
Parooni Gyllenmarckin ulkomuoto ei ole rakastettava, mutta hänen äänessään on pehmeä, miellyttävä sointi ja hänen ohuet, valkeat sormensa liikkuvat herkästi ja hermostuneesti.