— Todellakin, — sanoo hän, — minä en saata, minä en jaksa ymmärtää, miten sinä olet voinut, oikeastaan jaksanut laittaa itsesi tällaiseen tilanteeseen.
— En minä itsekään, — huokaa kunnallisneuvos väsyneesti.
— Sinun on täytynyt pyrkimällä pyrkiä perikatoon, — jatkaa parooni.
— Muuten et olisi voinut onnistua näin loistavasti.
— Ja-ah. Minä en tiedä, minä en jaksa…
Kunnallisneuvos ei huomaa toisen sanojen armottomuutta. Hän kävelee hetkisen omissa ajatuksissaan ja lysähtää sitten nojatuoliin.
— Ei mikään pankki, ei mikään laitos, ei mikään yhtymä… sanoo hän sitten ajatuksissaan.
— No senhän nyt lapsikin ymmärtää, kun tietää.
Kevätsade rapisi ulkona. Joku käveli puistokäytävän paljastuneella hiekalla.
— Minusta ei mihinkään ole, — puhuu lanko. — Pojan takia olen jo saanut harmajat hiukset, ja vielä enemmän vaarantaa Soiluaa kuin mitä jo olen tehnyt, sitä en uskalla omien vanhojen päivienikään takia. Menettäköön sen sitten Constantin, menevä se kuitenkin on, ja hänen häpeäkseen se sitten tulee.
— Surullinen on sinunkin kohtalosi