— Pehtorini tekee minulle tarkan tilin…
— Yhä vaan! Mutta antakaamme olla. Mitä tässä enää tuskitteleminen hyödyttää. Koettakaamme miettiä edes jonkunlainen aukko, josta päästäisiin hetkeksi ulos hengittämään raitista ilmaa.
— Minä pelkään, että ne auttamattomasti ovat tukossa.
Palvelijatar toi kahvia ja sytytti valkean lamppuun. Molemmat toivat ikäänkuin kodikkuutta ja lämpöä huoneeseen.
— Tuo tuolla vastapäätä? — kysyi parooni Gyllenmarck tehden kädellä liikkeen joen toiselta puolelta häämöttävää Hannukselaa kohden.
— Sinähän tiedät, että se on mahdotonta.
Parooni Gyllenmarck vaipui pitkiin mietteisiin.
— Se on totta, että olet jo kärsinyt yhden nöyryytyksen siltä taholta, — sanoi hän vihdoin. Mutta se ei estä kärsimästä toista. Asemasi on nyt sellainen, että saat valmistautua nöyryytyksiin ja sinun on mukauduttava. Mikäli minä ymmärrän, kutkuttaa hänen itserakkauttaan se, että hän voi auttaa sinua.
— Sinä et tunne häntä. Hän on ruumiillistunut ylpeys.
— Voi olla. Sitä suuremmalla syyllä saatat kääntyä hänen puoleensa.