Puolen yön aikana heidät kyydittiin takaisin Hannukselasta Peuraniemen porraspäähän. Kunnallisneuvos oli keveällä mielellä ja hänen kielensä kävi lakkaamatta, mutta parooni Gyllenmarck oli vaitelias ja totinen. Asia oli onnistunut hyvin. Hannukselan isäntä oli auttanut Peuraniemen patruunaa kahdella kolmanneksella tarvittavasta summasta. Lyhyesti, ilman pitkiä puheita ja esitelmiä.
— Tiedät sitten, että sanot Erikille, mitä Hannuksela käski, — sanoi Gyllenmarck, kun he olivat onnellisesti päässeet sisään.
— Luonnollisesti. Kirjoitan lähitulevaisuudessa. Tai ennätänhän sanoa, kun hän tulee kesälomalle.
— Parempi olisi, että tulisi Soiluaan. Ymmärräthän, tällaisten olosuhteitten vallitessa…
— Tietysti. Ole rauhassa sen puolesta.
* * * * *
Kunnallisneuvos Wegener ei kuitenkaan ehtinyt toteuttaa lupaustaan. Kaksi päivää ennen vappua, juuri silloin, kun luonto alkoi kääntyä kauneimmilleen, kohtasi hänet halvaus, vapauttaen hänet niistä maallisista murheista, joita hän ei ollut luotu järjestelemään.
VIII
Hautajaistilaisuudessa huomasivat pitäjäläiset, että Erik Wegener, Peuraniemen perillinen, oli melkoisesti kalvennut ja vanhentunut. Kunnallisneuvoksetar, jota veljensä tuki, pysyi viimeiseen saakka suljetun murheellisena; jokainen näki, että hän suri, vaikka hän ei sitä millään tavalla osoittanut. Mutta kun arkku kirkosta kannettiin hautaan, puhkesi hän äänekkäisiin nyyhkytyksiin, joita hän ei millään tavalla enää yrittänytkään pidättää. Tyttäret suruharsoissaan olivat kauniita ja surullisia, kyyneleet kimaltelivat heidän silmissään purkautuakseen viimein hillittömään itkuun. He olivat kuin jalustalle asetettuja surun symboleja; syrjäinen tunsi heitä katsellessaan jonkunlaista esteettistä nautintoa. Ja entistä lujemmin painautui Gunilla-tytär sulhasensa kylkeen.
Mutta poika, tämä Erik Wegener, seisoi kyynelettömin, loisteettomin silmin ja katseli toimitusta kuin jostakin etäältä. Kun arkku laskettiin hautaan, kävi hän entistäkin kalpeammaksi; kulmat vetäytyivät yhteen, suupielet värähtivät ja rinnasta pusertihe esiin kuuluva huokaus; sitten hän taas tuijotti ikäänkuin lähtemättömästi painaakseen mieleensä koko toimituksen, painaakseen niin, ettei mikään koskaan unohtuisi.