— Minä tarkoitan yksinkertaisesti neiti Hannukselaa, — lopetti nuori Wegener katkaisevasti ja vilpittömästi.
Vanhan paroonin kasvoille tuli tuskastunut ilme.
— Eikö, suo anteeksi, isävainajasi kertonut sinulle mitään?
— Ei.
— No sitten. Jätä se aie toistaiseksi. Vuoden, kolmen, neljän vuoden päähän. Siksi kunnes seisot omilla jaloillasi.
— Eno, minä en tahdo selitellä pitkästi asioita, joita teidän iällänne on vaikea ymmärtää; yksinkertaisesti vain: en voi. Enkä tahdo.
— Mutta, Erik, on tunnotonta ottaa häntä hyvästä, rikkaasta kodista tähän kurjuuteen.
— Ah, eno hyvä. Hän tietää sen niin hyvin ja tulee kernaasti.
— Ja Hannukselan isäntä voi selittää asian aivan toisin.
— Minä selitän sen hänelle niinkuin se on selitettävä. En tahdo hänen tavaraansa.