— Eno, — vastasi Peuraniemen perillinen nousten seisomaan ja tarttuen kiinteästi pöydänlaitaan. Hänen kasvoilleen oli noussut ohut puna, hänen silmänsä saivat loistetta, ja hänen äänensä värähteli oudosti. — Eno, — sanoi hän. — Tästä hetkestä alkaen Peuraniemi muuttuu kartanosta taloksi. Tästä hetkestä alkaen ei Peuraniemestä makseta yhtään ainoata tarpeetonta menoerää eikä pidetä mitään vieraspitoja. Tästä hetkestä alkaen täällä noustaan kukon laulun aikana ja levätään vasta kun aivot ja jäsenet ovat työstä uupuneet. Ja tästä hetkestä alkaen vedetään jyrkkä raja sen välille, mitä joskus on ollut ja mikä nyt alkaa. Uskokaa minua, eno! Käykööt ennen kätemme karkeiksi, hartiamme kumaroiksi ja katseemme maahan painuneiksi, mutta tämän häpeän minä poistan. Ja jos minut karkoitetaan kotitalostani, niin työtä ei maailmasta puutu.
— Jumala varjelkoon sinua, poikani, — vastasi eno liikutetusti. — Niin, suo anteeksi vanhan enosi kyyneleet: tulin ajatelleeksi poikaani, Constantin-serkkuasi. Mutta jos sinulle lähtö tulee Peuraniemestä, jota en usko, niin onhan Soiluassa ainakin tilaa yllinkyllin. Käteisiä minulla ei enää ole sinua auttaakseni, niinkuin toivoisin olevan. Kaikki menee, Jumala paratkoon, ja Constantinia väijyy autius ja köyhyys, ellei hän sitä ajoissa huomaa…
Erik Wegenerin alahuuli vetäytyi tiukemmasti kiinni ylähuuleen.
Näytti kuin enon puhe suurelta osalta menisi ohi korvien.
— Mutta tässä työssä, — lausui hän, ikäänkuin jatkaen äskeisiä ajatuksiaan, — minä tarvitsen tukea ja apua, jonkun, johon voin täydellisesti ja joka suhteessa luottaa, jota minä rakastan ja joka ymmärtää minun ajatukseni täydellisesti…
— Paras Erik, — ehätti eno, — sinulla on äitisi ja sisaresi…
Nuori mies hymähti surunvoittoisesti.
— Pelkään, ettei yhteisymmärtämys välillämme käy pitkälliseksi, — sanoi hän.
— Ja tuleva lankosi, — lisäsi eno hätäisesti.
— Roskaa! — sähäytti Erik Wegener melkein raa'asti.
— Sitten minä en ymmärrä mitä tarkoitat.