Emäntä oli saanut itkukohtauksen ja poistunut huoneesta. Taivaan viha näytti nyt lepäävän hyvin lähellä Hannukselan perintötilaa.
— Isäntä, — sanoi viimein Erik Wegener, köyhä minä olen, mutta kunnia minulla, Jumalan kiitos, on jäljellä.
— Entä lupaus?
— Minä en ole mitään luvannut.
— Olkoon, ettette. Mutta minä autoin isäänne hädänalaisessa asemassa. Hän lupasi. Minä auttaisin teitäkin, jos voisin, mutta annoin isällenne, jota jostakin syystä kunnioitin, kaikki liikenevät. Minulla ei nyt ole muuta kuin tytär. Ja häntä ette saa. Ette ainakaan vielä. Olkaa järkevä! Minä pyydän sitä.
Hiljaisuus. Esteri, Hannukselan tytär, istuu valkeana ja ääneti sohvan kulmassa. Hän tuijottaa isäänsä, ja hänen piirteissään on kuluvalla hetkellä erehdyttävästi samankaltaista.
Asia on selitetty Hannukselan isännälle alusta alkaen, rauhallisesti ja seikkaperäisesti. Nyt odotetaan ratkeamista, mutta hyvät hengettäret eivät tällä kertaa liitele Hannukselan kolkossa huonerivissä.
— Isäntä, — sanoo Erik Wegener. — Mekin olemme keskenämme tehneet lupauksen ja me sen pidämme. Aikamme tulee kulumaan puutteessa ja kieltäymyksissä, mutta me tarvitsemme toinen toistamme. Me yhdessä voimme valmistaa itsellemme vielä sangen paljon, jota meille ei kukaan muu ole valmistanut.
Hannukselan isännän kasvot eivät muuta ilmettä.
— Ajateltakoon niinkin, — myöntää hän. — Mutta olkaa viisas. Tehkää työtä, ja kun asiat ovat selvät, tulkaa sitten uudelleen. Missä voin, autan teitä. Emme ole enää Esterin äidin kanssa pitkä-ikäisiä. Ja jos sitä ennen selvitätte asianne, niin ajatelkaa, että Peuraniemi ja Hannuksela voivat vielä olla yhdysviljelyksessä. Mutta asiain näin ollen on myöntymykseni rikos. Se sotisi kaikkea vastaan, mihin meillä on totuttu.