— Minä en tahdo muuta kuin Esterin, ja velkani saatte takaisin kuukauden kuluessa.
— Mahdotonta. Velallanne ei minun puolestani ole väliä. Maksatte kun ennätätte.
— Mutta…
— Ei tule mitään.
Nuori mies loi avuttoman katseen naiseen. Hän ei ollut ajanut asiaansa loppuun, mutta hänet oli johdatettu umpikujaan, josta hänen oli vaikea osata pois.
— Minä lupaan, — jatkoi Hannuksela, etten pakota häntä kenellekään, ellei hän itse tule sille päälle.
Esteri ei suotta ollut Hermanni Hannukselan tytär. Keskustelu oli ollut proosallista ja arkipäiväistä, piinallista kuin kaupanteko. Nyt hän astui esiin.
— Kyllä se niin on, isä, — sanoi hän hiljaisesti, — etteivät tässä enää puheet auta. Minä menen hänelle. Se on jo aikoja sitten luvattu.
Hannuksela pysyi edelleenkin rauhallisena.
— Te tiedätte kyllä, nuori herra, — sanoi hän, — että jos hän vastoin minun tahtoani menee naimisiin alle kahdenkymmenenyhden, on minulla oikeus tehdä hänet perinnöttömäksi.