— Tehkää se, niin se asia on selvä. Jos myöhemmin tulen, niin on teillä aihe sanoa, että havittelen teidän rahojanne.
Nyt Hannuksela kiivastui.
— Teillä on merkillinen taito, — huusi hän, — kuten kaikilla herroilla, salata todellinen tarkoituksenne. Ensin kerjäätte rahat, sitten tahdotte vetää tyttäreni samaan onnettomuuteen saadaksenne lisää.
— Riittää jo, isäntä, — keskeytti Peuraniemen poika tulipunaisena vihasta.
— Mutta, — Hannuksela löi nyrkkinsä pöytään, — omalla vastuullaan lähtee, jos lähtee kaikenlaisten haaveiden perässä juoksemaan. Eikä ole asiaa enää takaisin.
Tytär kuunteli kalpeana, huulet vavisten. Silmänurkissa välkkyivät kyynelhelmet, mutta hän esti ne tunkeutumasta esiin, ja povi nousi ja laski.
— Voi isä, — huudahti hän tuskallisesti, jos tietäisitte ja ymmärtäisitte, niin toisin puhuisitte.
— Mitä minun sitten pitäisi tietää! — karjaisi Hannuksela suunniltaan raivosta. — Vaikka penikoisit joka vuosi, niin meidän kunniamme ei ole nuppineulan varassa.
— Isä! — yritti tytär, mutta isä ei ollut kuullakseen.
— Mutta nyt sinä joudut maailman heiteltäväksi, — jatkoi hän, — ja sitä varten en luullut sinua kasvattaneeni. Hannukselasta mennään vertaisiin ja otetaan vertaisia.