— Hyvä on, — sanoi Erik Wegener rauhallisesti. — Onko mitään muuta lisättävää?
Hannuksela ikäänkuin tyrmistyi. Hän seisoi kalpeana keskellä lattiata sen näköisenä kuin äkkiarvaamatta löytäneenä itsensä jostakin.
— Jos menet, — lopetti hän sammuneella äänellä, — niin tiedät, ettei ovi sen suljettuasi enää avaudu.
— Sinä avaat sen kerran vielä kernaasti, isä, — vastasi tytär nöyrästi.
Hannuksela ei vastannut. Sensijaan hän meni takahuoneeseen.
— Tule sanomaan hyvästit tyttärellesi, kuului hän huutavan emännälle, mutta emäntää ei kuulunut.
Ei palannut enää isäntäkään. Heitti puoleksi vihaisen, puoleksi tuskallisen silmäyksen huoneeseen, jossa oli äsken ollut, ja sulki välioven ilman mielenosoituksellisuutta, hiljaa ja varmasti.
Se oli Hannukselan tyttären lähtö komeaan, kukistumaisillaan olevaan
Peuraniemeen halki viileän kevätillan.
X
Kevät oli auringonpaisteinen ja kaunis. Mutta sittenkin tuntui pitäjäläisistä, kuin kylmä ja halla uhkaisivat keskellä vihannuutta ja kauneutta, kuin kylmät viimat silloin tällöin jäätävästi hipaisisivat kasvoja keskellä heleimmän auringonpaisteen. Kaikkien silmät tähtäsivät taukoamattomalla, pelonsekaisella uteliaisuudella Peuraniemen monipäätyistä päärakennusta ja Hannukselan harmajaa, yksitotista, muista erilleen vetäytynyttä rakennusryhmää, harmajaa linnaa.