Muutamana kevätiltana kuuluu kappalainen vihkineen kunnallisneuvoksen pojan ja Hannukselan tyttären. Kirkkoherra oli laittautunut matkoille. Todistajina olivat olleet saapuvilla Peuraniemen isäntärenki ja ulkopalstan vuokraaja. Ja vihkiminen oli tapahtunut pienen pappilan vierashuoneessa. Siinä se, ei sen enempää. Viikkoa myöhemmin oli Hannukselan tytär tullut täysi-ikäiseksi.
Hannukselasta ei kuulunut mitään. Talossa elettiin niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Isäntä kulki asioillaan niinkuin ennenkin ja puheli pysähdellen ja tuijotellen niinkuin ennenkin. Lieneekö hän nyt sitten joskus sattunut tuijottamaan sekuntia kauemmin. Emäntä näyttäytyi ja puheli väelle entistä vähemmän, ei aina välttämättömintäkään. Sisäpiika oli joskus nähnyt hänet itkeskelemässä, mutta piti tiedot ominaan. Hiljaista oli Hannukselassa ollut ennen, vielä hiljaisempaa taisi olla nyt. Ja yksityisten mielipiteet ja arvostelut eivät ulottuneet harmajaan linnaan.
Mutta Peuraniemestä kuului sitä enemmän. Asiat olivat suoraan sanoen mullin mallin, ja kun poika oli tuonut morsiamensa, jonka kanssa ei ollut edes julkikihloissa, kotiin, oli kunnallisneuvoksetar saanut hysteerisen kohtauksen. Se herrassisu, nähkääs, vieläkin. Poika oli puhunut puhumistaan ja koettanut tyynnytellä, Hannukselan tytär oli niellyt itkunsa ja seisonut kuin jääpatsas. Sitten olivat pojan sisaret tulleet äitinsä avuksi ja käyneet yksissä voimin Hannukselan tyttären kimppuun. Nimityksiä ei oltu säästetty sen huonompaa ihmistä kuin Hannukselan tytär ei kunnallisneuvoksettaan ja neitien mielestä ollut maan päällä. Mutta Hannukselan tytär oli vain seisonut silmät kiiltäen ja huulet vavisten ja kuunnellut. Aivan niinkuin sanoakseen, että "antaa tulla vaan, kestämään meilt' on lähdettykin ja kestetään kanssa". Silloin oli Peuraniemen poika suuttunut. Oli sanonut, että hän oli jo kuullut mielipiteet, mutta solvauksia hän ei kärsi, ja jos kotiorkesteri edelleenkin tahtoo toimia, niin olla hyvä vain, mutta hänellä on nyt muutakin puuhaa. Ja äiti ja tyttäret saavat asua yläkerroksessa, hän ottaa haltuunsa alakerran. — Se oli tullut eversti-vainajaan, se poika, ei ollut isällä sitä kuraasia.
Saa nyt sitten nähdä, kuinka kauan Peuraniemi kestää, kun tuli tuo väkinäinen naimiskauppakin siihen lisäksi. Entä jos suuttuu Hannukselakin, entä jos hänkin käy Peuraniemen herran ja tyttärensä kimppuun. Sillä eihän, järkevästi katsoen, Peuraniemen pojan ja Hannukselan tyttären väkinäisessä naimisiinmenossa ollut vähintäkään harkintaa ja järkeä.
— Olisivat odottaneet, — sanoi joku, — niin ehkä siitä ajan pitkään olisi tullut jotakin.
— Ellei siitä nyt olisi tullut, ei siitä olisi tullut koskaan, — arvelivat ne, jotka olivat paremmin tuntevinaan Hannukselan haltijaväen.
Kolmannet eivät malttaneet salata mielihyväänsä siitä, että
Hannukselat kerrankin olivat "saaneet nokalleen", kuten he sanoivat.
Ja neljännet koettivat mielessään määritellä tulevia suhteitaan kummankin tilan haltijoihin kaikennäköisten oleellisten ja olemattomien seikkojen pohjalla.
Mutta kaiken lopuksi: kuka saattoi ymmärtää sen paremmin Peuraniemen poikaa kuin Hannukselan tytärtäkään. Itsepähän lienevät asiat mielestään oikein päin tuumineet. Edestä kaikki löytyy.
Siihen tapaan kulkivat mielipiteet lähimmässä ympäristössä, ensin kuiskailemalla, sitten jo julkisemmin.