XI
Pankinjohtaja Törnroos oli pyytänyt olemaan ystävällinen ja tulemaan uudelleen kello viiden tienoissa. Pankki ei kylläkään ole avoinna siihen aikaan, mutta hän odottaa ulkopuolella ja he voivat sitten mennä sisään tarkemmin keskustelemaan asioista. Hänen, pankinjohtajan, täytyy ensin neuvotella johtokunnan jäsenten kanssa. — Muuten oli pankinjohtaja Törnroos ollut erinomaisen ystävällinen, ja Erik Wegener oli hiukan valoisammalla mielellä.
Kello kävi nyt yhtä eikä hän mitenkään ehtisi kotiin iltajunassa, kuten oli aikonut. Ensiksi hän oli aikonut ottaa vaimonsa mukaan tälle matkalle, mutta Esteri oli kernaammin jäänyt kotiin. Eihän hänestä matkalla ensinnäkään olisi mitään hyötyä, toiseksi matkalla kuluisi vähintään kaksikymmentä markkaa, ja kolmanneksi häntä voitaisiin tarvita kotona.
Kaksikymmentä markkaa! Erik Wegener hymähti katkerasti ajatellessaan keskustelua. Tässä sitä nyt ollaan.
Heinäkuun aurinko paistoi kuumana kivitetyille kaduille, ja pölyttyneet esplanaadit tarjosivat vain vähän vilvakkuutta. Kotona Peuraniemessä meni kaikki vanhaa kulkua. Sen jälkeen kuin hän toukokuussa oli tuonut Esterin kotiinsa, eivät hänen äitinsä ja sisarensa olleet tavanneet Esteriä. He asuivat yläkerrassa, jonne heidän ruokansakin vietiin, ja välttivät tapaamasta poikaa ja hänen vaimoaan. Kerran oli nuorempi sisar, Sigrid, kohdannut Esterin puistossa, näyttänyt jonkun verran hämmentyneeltä ja epätietoiselta, mutta tervehtinyt sitten lyhyesti ja mennyt tiehensä. Kuinka Erik koettikaan vaivata ajatuksiaan, ei hän voinut keksiä mitään järjellistä syytä äidin ja sisarten vastenmielisyyteen Esteriä kohtaan, vaikka se häntä mitä suurimmassa määrässä piinasikin. Toiselta puolen hänestä tuntui, kuin tuo avoin sotakannalla-olo häntä paaduttaisikin ja antaisi enemmän pontta ja voimaa hänen edesottamisilleen.
Erik Wegener oli istahtanut esplanaadin penkille, mutta vainuten jokaisessa ohikulkevassa tuttavaa nousi hän pian ja jatkoi mietteissään matkaansa. Esteri oli hyvin kotiutunut Peuraniemeen.
— Kyllä ajan pitkään kaikki tasaantuu, oli hän sanonut, — kun vain uskollisesti teemme työtä ja olemme nöyriä. Ja kyllä äitisikin antaa anteeksi, että olet tällaisen…
— Esteri, älä viitsi! — oli mies keskeyttänyt.
— Antaa varmasti, kun näkee, mihin me pyrimme, — oli vaimo jatkanut. — Ja toisekseen: onhan meillä kummallakin ollut niin paljon maallista hyvyyttä, että hyvin joudamme tämän kantaa.
Tätä sanoessaan oli hänellä ollut välähdys vanhaa Hannukselaa kylmänsinisissä silmissään: siinä oli uhmaa ja päättäväisyyttä, melkein rajuutta, mutta siinä oli myöskin sellaista nöyryyttä, joka ei ota näkyväisiä ilmenemismuotoja. "Alistutaan, mutta alistutaan pää pystyssä."