Erik Wegeneriä värähdytti, kun hän muisteli tätä. Siihen sisältyi onnen hurmaa, mutta kenties yhtä paljon, ellei enemmänkin, pelkoa ja levottomuutta nykyisyydestä ja tulevaisuudesta.
Ihmisiä tuli vastaan ja sivuutti. Saattoi olla tuttavia joukossa, mutta jos oli, niin eivät, äkkiarvaamatta kohdatessaan, tunteneet tai antoivat muuten kulkea rauhassa. Etteivätkö olisi tuntevinaan? Kun tämä ajatus ensiksi meni häneen, niin se vihlaisi ilkeästi ja pistävästi, mutta myöhemmin oli tunne toinen, välinpitämätön, melkein lohdullinenkin. Parempi onkin, sittenpähän saa elää omaa elämäänsä, ulkopuolella muita.
Vähitellen joutui hän ulkopuolelle kaupunkia, ulkoravintolaan johtavalle tielle. Tienvierustat olivat varjoisat ja vilvakkaat. Hän kuljeskeli hitaasti eteenpäin ja mietti asioitansa. Ravintolaan hänellä ei ollut asiaa eikä hän koskaan ollut siellä käynyt. Ennen, koulupoikana, siihen ei ollut lupaa, nyt olisi lupa, muttei ollut tilaisuutta. Jokainen ylimääräinen rahameno oli rikos Peuranientä kohtaan. Niin, Peuraniemellä oli kieltämättä ollut loistoaikansa, sen hän nyt tunsi itsessään. Oikeastaan hän tunsi myöskin ohutta mielihyvää tietäessään, että kieltäytyy vanhan kotinsa puolesta.
Epäilemättä hänessä, Erik Wegenerissä, oli tapahtunut joku suuri ja merkillinen muutos. Tämän muutoksen lähtökohdaksi hän merkitsi muutaman syys-illan vajaa vuosi sitten, syys-illan, jolloin hän toimittamattomin asioin lähti Hannukselasta. Silloin hän oli nuorukainen, joka kenties oli raivonnutkin, mutta jo silloin oli häneen mennyt tämän nykyisen itu, joka ehkä oli itua sekin, mutta joka tapauksessa varttumassa puuksi. Hannukselan silloiset, epämääräiset sanat olivat kieltämättä panneet hänet alitajunnassaan ymmärtämään, että häneltä voitiin tulla vaatimaan paljon. Että jotakin, josta hän ei sen tarkemmin tiennyt, oli vinossa hänen kotonaan, siitä hän oli myöskin ollut hämärästi selvillä jo kotoaan viime syksynä lähtiessään.
Kun hän tässä nyt tarkemmin ajatteli Hannukselan isäntää, ei hän voinut häntä vihatakaan. Asettaessaan oman itsensä Hannukselan asemaan olisi kai hän menetellyt osapuilleen samoin. Ja kieltämättä hän ei ollut osannut, tai ei ollut kehdannut, Hannukselalle selittää tunteitaan sellaisina kuin ne todellisuudessa olivat.
Erik Wegener tunsi tällä hetkellä sanomatonta sovinnollisuutta koko maailmaa kohtaan.
— Enempäähän tästä ei voi tulla kuin pois talosta, — oli Esteri sanonut, — Ja työtä toiselle tekemästä ei sittenkään kukaan saata estää.
Niinhän se oli. Ja Esteri raukka, joka näki joka päivä vanhan kotinsa parin, kolmen kivenheiton päässä, mutt'ei saanut sinne mennä siksi, että oli sitonut kohtalonsa häneen. Erik Wegenerille tulivat kyyneleet silmiin, kun hän tähän asiaan syventyi, mutta hän pyyhkäisi ne nopeasti pois ja rupesi ajattelemaan muita asioita.
Hannukselakaan ei ollut vielä saanut omaansa. Ensimmäisen lupauksen, jonka hän oli tehnyt, oli hän rikkonut. Hän oli lähettänyt selittävän kirjeen, mutta se oli palautettu avaamattomana takaisin. Sitten hän oli lähettänyt vanhan isäntärengin suusanallisesti selvittämään asiaa ja isäntärenki oli palannut ilmoittaen Hannukselan sanoneen vain "vai niin" sekä pyytäneen, ettei Peuraniemestä häntä enää vaivattaisi. Siinä kaikki.
Tahdonvoimaansa ponnistaen käänsi Erik Wegener pois ajatuksensa
Hannukselastakin.