Viime vuonna näihin aikoihin hän oli ollut rakastunut nuorukainen, kaipa hän nyt sitten on mies, jolla on vastuuta jos vastuun tunnettakin. Tällä hetkellä, kukaties, hänestä keskustelevat suuret pankkiherrat. Hän on, omatta syyttään, heidän leikkipallonsa, mutta he muodostavat hänen kohtalonsa. He punnitsevat hänet joka puolelta, arvioivat hänen kykynsä ja taitonsa, joita hän ei millään tavalla ollut ehtinyt näyttää, ja jos he havaitsevat hänet liian köykäiseksi, saa hän mennä ja — on koditon. Hän ja Esteri — sama se! Mutta miten käy äidin ja sisarusten?
Kumma, ettei häneltä riittänyt ainoatakaan ajatusta tulevalle langolleen.
Ajatukset keskeytyivät, kun ohikiitävä ajuri juuri ohi päästyään seisahdutti. Ajava oli serkku, Constantin Gyllenmarck, vapaaherra.
— Hei, sinäkö siellä? — huusi hän nousten seisomaan rattailla.
— Minä. Ja sinä olet myöskin kaikkialla muualla paitsi puuron silmässä.
Serkku hyppäsi alas rattailta, maksoi ajurin ja käveli kohti.
— Minä tulen Ruotsista Härnösandin kautta, — selitti hän hienopiirteiset kasvot loistaen iloisuutta ja korkea vartalo uhkuen terveyttä. Illalla jatkan matkaa kotiin.
— Mitä sinä Ruotsissa?
— Ajoin muuatta ihmistä Tukholmaan. Entä mitä sinä itse täällä?
— Asioita vain.