Näin hän tekee koko syyskesän, ja muutamana iltana hän kohtaa Esterin, Peuraniemen emännän, Hannukselan tyttären. Ensin hän aikoo kiiruhtaa syrjään ja antaa tietä, mutta muuttaakin sitten jostakin mielijohteesta päätöksensä.
— Iltaa, — sanoo hän, niinkuin olisivat tuttavia, jotka jo päivemmällä ovat tavanneet kerran.
Ilta alkaa jo hämärtää, eikä hän huomaa, kuinka Hannukselan tyttären hiukan esiinpistävä alahuuli värähtää ja silmäluomet rävähtävät ikäänkuin että "saapa nähdä, mitä sieltä nyt oikein tulee". Hannukselan tytär on koko sen ajan, minkä on Peuraniemessä emännöinyt, odottanut.
Mutta Gunilla-neiti puhelee hiljaisella ja lempeällä äänellä ja ikäänkuin jollakin tavoin masentuneena.
— Te viihdytte sentään täällä? — kysyy hän. — Vaikka täällä on niin surullista.
Hannukselan tytär katselee kotoaan vilkkuvaa tulta ja vastaa, että tietystihän hän viihtyy. Ja kenties suruistakin päästään joskus.
— Uskotteko te todellakin? — kysyy Gunilla-neiti.
— Uskon.
— Mutta siihen kai menee kovin kauan?
— Mahdollisesti siihen menee kauan.