— Niin, eiväthän ne tapaa vastata paikkakunnan soittoihin, — virkahti Erik Wegener hätäisesti, — mutta tulkaa nyt asiaan, Herran nimessä.
Siinä se sitten Hannuksela joi kahvin, pasteeraili ja funteeraili. Ja mulkoili. Räknäsi sitten rahat ja otti kolme viisisatasta. — Onko nämä nyt niistä mööpeleistä ja koreuksista? kysyi. Mistäpä hän, isäntärenki, tiesi, mistä haltijaväki rahansa ottaa. Saattoivat hyvin ollakin. — Pasteerailee siinä taas ja muljauttaa välillä. — Sopii viedä loput takaisin ja sanoa, että suorittaa vain tärkeämmät ensiksi. Kyllä siinä souvia riittää, sanoo.
Erik Wegenerin sisu nousi, mutta hän hillitsi itsensä.
— Ja sitten se käski sanoa, — lopettaa isäntärenki, —… tiedä häntä, ilkeänkö sanoakaan… niin, että eipähän koske köyhään.
Erik Wegenerin hampaat kirskahtivat yhteen ja kopea sana pyörähti hänen huulillaan. Isäntärenki saisi mennä takaisin Hannukselaan heti, tuossa paikassa. Mutta samalla hän muisti, mikä hän on niin omissa kuin Hannukselan ja kaikkien muidenkin silmissä: vaivainen, köyhä raukka, joka yritteli muiden hyväksi. Olkoonpa, ettei omasta syystä. Ja häneen meni ennen tuntematon nöyryyden ja kiitollisuuden tunne. Hänen piti rypistää kulmansa ja puristaa huulensa yhteen, ettei toinen huomaisi, että häntä itketti.
Rahat tarvittiin Peuraniemessäkin kovin kipeästi.
XIV
Alkaa kesä kallistua syksyksi ja koivujen lehdet käyvät entistä tummemmiksi ja valmistautuvat kellastumaan. On vain kysymys päivistä. Peuraniemeen on tullut agronoomi, joka päiväkaudet isännän kanssa arvioi ja suunnittelee. Kuuluu olevan isännän, herran, entisiä vanhempia koulutovereita, Arvo Helin nimeltään. Heinä on tehty ja elonleikkuuta ajatellaan. On Peuraniemessä nyt komentoa, on totisesti.
Ja muutamana päivänä tulee metsäherra. Kulkee viikkokaudet metsissä, räknää ja rateerailee ja on tärkeän näköinen. Kaikki vain yhteen rytäkkään. On se, Peuraniemen nuori herra, liemessä, harvoin kotona näkyy ja sanoja on silloinkin vähän, ja käynti kumara ja miettiväinen. Löivät koko suvun surut Peuraniemen nuoren herran niskaan, löivät pitkän ilon perästä.
Mutta tulee niitä suruja enemmänkin. Katsokaapas, Gunilla-neidillä, ylpeällä tyttärellä, on myöskin salaisuutensa, hienot salaisuutensa, josta eivät äiti ja sisar saa osaa. Nyt hän ei enää lue runokirjoja, ei kirjoita kirjeitä, sillä niihin ei enää tule vastausta, ei maalaa tauluja, sillä värit ovat kalliita eikä hänen ylpeytensä salli rasittaa veljeä, eikä istu flyygelin ääressä, sillä sen on sisar vallannut. Vaan illanhämyssä hän menee jokirantaan ja katselee sen sameaan, syvään veteen, joka hitaasti, ikäänkuin varoen ja suuria salaisuuksia säilytellen virtaa eteenpäin. Ja kun hän aikansa on seisonut jokirannassa, kiipeää hän hameitaan kannatellen takaisin puistoon ja istuu siellä, sen kaikkein syrjäisimmässä sopessa, lehtimajassa, missä palveluksensa suorittanut myllynkivi tekee pöydän virkaa.