Kahden päivän kuluttua sai isäntärenki lähteä Hannukselaan. Hänellä oli mukanaan valtava setelipinkka ja näin kuuluva kirje:
"Herra Maanv. Hermanni Hannuksela,
Täällä.
Isä vainajani lainaamat Smk. 75,000:- ynnä niille 4 kk:lta juosseen koron Smk. 1500: — saan täten, pyytäen velkakirjan palauttamista, myötäliittää. Kunnioittaen:
Erik Wegener."
Erik Wegener oli vavissut luopuessaan rahoistaan ja kirjeen hän oli kirjoittanut moneen kertaan. Nyt ei enää ollut muuta kuin se, minkä ankaralla työllä sai irti, jos sai.
Isäntärenki palasi vasta myöhään illalla. Hannuksela ei ollut ollut kotosalla, ja hän oli istua könötellyt siinä niinkuin lehmä vieraassa pellossa.
— No entä vastaus? — tiuskaisi Erik Wegener kärsimättömästi.
Isäntärengin sänkisessä, vanhassa naamassa näkyi jonkunlainen ilon kajastus, ja hän väänsi saman suuren setelitukun pöydälle.
Kovin oli ollut tyly Hannuksela. Kuitenkin tupakamariin käskenyt, sinne telefoonin alle istumaan. Kilahtikin se siinä kerran, korvan juuressa. Muttei menty vastaamaan.