Mutta Gunilla-neiti nyyhkii ja purskuttaa.
— Minä olen niin onneton, niin onneton, kuiskaa hän toisen kaulaan.
Ei Hannukselan tytär saata irtautuakaan hänestä. Silittää kättä ja koettaa keksiä sanoja.
— Suotta, — puhuu hän, — teette itsenne onnettomaksi. — Sellaista ei kannata surra, sanoo hän taas hetken kuluttua asiallisesti, Frans Erikssonia ajatellen. — Hyvä, että menee.
Se on nyt Hannukselan tyttären, veljen vaimon, kylmä ja harkittu mielipide. Mutta toisella on omat, salaiset syynsä, usein esille tulevat ja laadultaan varsin yleiset, mutta jokaisen uuden henkilön kohdalla uudet ja häpeälliset. Ja hän nyyhkyttää yhä. Hänen sydämensä on ruvennut vuotamaan ja se vuotaa yli äyräittensä.
— Oi, te ette tiedä kaikkea, — nyyhkyttää Gunilla-neiti.
Hannukselan tytär arvaa ja hätkähtää. Kasvojen piirteet kovenevat, ja kovenee myöskin jotakin hänen sisässään: vai jo minä nyt kelpaisin rippi-isäksi. Mutta hetken kuluttua hänen kasvonsa lientyvät, povi värisee ja kyynel nousee hänenkin silmänurkkaansa. Eihän tuo toinen häneltä mitään tahtonut, itki vain omaa surkeuttaan.
— Mitäs… — sanoo hän jäykästi, mutta puristelee kädessään olevaa kättä. — Ettehän te ole ensimmäinen ettekä ainoa… Kun kerran tulee, niin kannettava on. Eikä teidän kunnianne, sanoisinko, riipu siitä asiasta…
Näin puhuu Hannukselan tytär miehensä sisarelle ja kiertelee hänen kanssaan pitkän illan pimeätä puistoa. Puhelee hiljaa ja järkevästi kuten vieraalle ihmiselle ja kuitenkin samassa harvaan ja sydämellisesti kuin vanhimmalle ja rakkaimmalle ystävättärelleen.
— Älkääkä nyt suotta päiviä itseänne kiusatko älkääkä ennen aikojaan antako muiden huomata… Kyllä minä koetan järjestää…